»Saan sitä minäkin vielä», huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa menemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos jonkinlaista.
Mutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan kyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja alastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa myöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi niitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven raossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli nälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon viipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan. Enempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei anneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä.
Voi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä jauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin.
Ikävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon lystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui.
Useita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan, pistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa kodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan usein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä ja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään pitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli hän: ei noin… Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi, miten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta ja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli painajaisena ahdistelemaan.
Niin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi hyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen hänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä tädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja antoi namusia.
Makeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa sai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut nähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan.
»Tässä on sinun kamarisi», sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen huoneeseen. »Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää kirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.»
Abe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja lumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen suunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin suitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman hymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota nähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi.
Ei ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli teki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin hän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla kiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa suuren peilin eteen ja sanoi: