»Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.»
Täti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja omat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri.
»Katso, lapseni peiliin», sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten kamariinsa.
Abe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti, eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin moitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin vaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja leveyttäkin. Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli kääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan sitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja puseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja punaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset, ettei niistä tahtonut silmä erota.
Täti tuli kamarista ja sanoi:
»Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä sinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.»
Täti huusi kyökkiin piialle:
»Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.»
»Tämä uusiko?» kysyi Stiina varmuudeksi.
»No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.»