Näitä ja näiden tapaisia näkökohtia Mechelin esitti muulloinkin, milloin siihen oli aihetta. Muun muassa lienee hän siten koettanut vaikuttaa kenraalikuvernööri Heidenin kantaan tullikysymyksessämme. Se vastavuoroisuuden periaate, jonka toteuttaminen oli alotettu v. 1859, oli Mechelinin vakaumuksen mukaan oikea ja oli hyödyttänyt sekä Venäjää että Suomea. Sen aiheuttama lisääntynyt vienti Venäjälle oli kohottanut Suomen varallisuutta, mutta juuri siten saattanut mahdolliseksi venäläisten tuotteiden tuntuvasti suuremman menekin Suomessa. Venäjällä valitettiin, että eräät suomalaiset valmisteet olivat aiheuttaneet Venäjän teollisuudelle vahingollisen kilpailun, mutta Mechelinin mielestä se ei tällaisissa tapauksissa ollut vältettävissä, ja sitä paitsi oli tällä seikalla jokseenkin pieni merkitys. Toinen maa saa paremmin kaupaksi toisia, toinen toisia tavaroita, mikä johtuu erilaisista luonnonsuhteista ja muista edellytyksistä. Suomi vie paljon paperia Venäjälle, Venäjä paljon vaatetavaraa Suomeen. Täydellinen tullien yhdistäminen oli mahdoton jo senkin takia, että Suomen tullihallinnon yhdistäminen Venäjän tullilaitokseen olisi vastoin Suomen perustuslakeja. Venäjällekin se olisi vahingoksi. Suomen saaristo lukemattomine saarineen, salmineen ja maihinnousupaikkoineen olisi alati yllyttävä venäläisessä tullitaksassa korkeasti verotettujen tavarain luvatonta tuontia.
Ei kuitenkaan onnistuttu taivuttaa venäläisiä vallanpitäjiä täydellisesti hyväksymään Suomen puolelta esitettyjä näkökohtia. Hallinnollista tietä ja valtiosäätyjä kuulematta vahvistettiin, suomalaisten jäsenten vastalauseesta huolimatta, tullikomitean venäläisen enemmistön ehdotus, minkä jälkeen julkaistiin uusi tulliasetus, jolla syyskuun 1 p:stä 1885 lähtien kumottiin vuodesta 1859 tullivapaa paperitavarain, raudan, vuotien, nahkojen, lasivalmisteiden y.m. tavarain tuonti Suomesta ja näille tavaroille pantiin osittain varsin korkea tulli. Erinäisiä muitakin tullikysymyksiä koskevia asetuksia annettiin 1880-luvun jälkipuoliskolla, jotka nekin vaikeuttivat suomalaisten tavarain menekkiä Venäjällä. Kotimaisen hallituksemme ja varsinkin niiden henkilöiden, joille raha- ja kauppa-asiain hoito oli uskottu, oli kuitenkin yleensä onnistunut ainakin joksikin ajaksi saada meille tuhoisimmat vaatimukset lepäämään. Tullien yhdistämishanke jätettiin toistaiseksi sikseen, ja samalla kun Venäjän teollisuuden edut tyydytettiin, otettiin meidänkin teollisuutemme tarpeet yleensä huomioon. Tullitulot kohosivat vahvasti, v:sta 1886 v:teen 1890 13:sta miljoonasta 21:een miljoonaan markkaan. Tähän olivat syynä edulliset liikeolot ja hyvät vuodentulot, mutta myös eräiden tavarain kohtuullinen tullinkorotus. Tullilaitoksessa pantiin v. 1885 annetulla ja muilla sen yhteydessä olevilla asetuksilla toimeen hallinnon ja hoidon uudistus, jota pidettiin edistysaskeleena. [E. Bergh. Finland under det första årtiondet af kejsar Alexander III:s regering, siv. 189.]
Niihin valtiopäiviin, jotka pidettiin Mechelinin senaattorina ollessa, hän otti osaa säätynsä jäsenenä, esiintyen siellä hallituksen puhetorvena, tehden selkoa sen toimenpiteistä ja puolustaen niitä muistutuksilta ja väärinkäsityksiltä, erittäinkin tietysti niiden kohdistuessa raha-asiainhoitoon ja sen yhteydessä oleviin kysymyksiin, mutta muulloinkin. Hän edisti siten osaltaan sen hallituksen ja kansaneduskunnan yhteistoiminnan kehitystä maassamme, joka on parlamenttaarisen valtiomuodon kulmakiviä. Tietenkin saattoi nelisäätyjärjestelmän voimassa ollessa mielipiteiden vaihto jonkin hallituksen jäsenen ja kansaneduskunnan välillä tapahtua ainoastaan vaillinaisesti, se kun yleensä kävi päinsä vain enintään yhdessä ainoassa säädyssä. Kaikkien säätyjen yhteinen täysi-istunto — n.s. plenum plenorum — pidettiin vain kahdesti säätyvaltiopäiviemme aikana. Aatelissa Mechelin puolsi 1885 hallituksen ehdottamaa metrisen mitta- ja painojärjestelmän käytäntöön ottamista, jonka ehdotuksen valtiosäädyt hyväksyivät, ja asetus asiasta julkaistun v. 1886. Niinikään hän puolusti hallituksen esitystä lääninkäräjäin järjestämisestä, jotta saataisiin itsehallinnon elin kunnallisen ja koko maan käsittävän säätyedustuslaitoksen välille. Niitä valitettavasti ei kuitenkaan saatu aikaan. Paloviinakaupan järjestämistä koskevan hallituksen esityksen johdosta M. puolsi raittiutta edistäviä toimenpiteitä. Näitä hän piti tarpeellisina, mutta täydellistä kieltoa ei olisi pantava voimaan, koska se varsin suuressa määrin aiheuttaisi lainrikkomuksia; sivistyksen avulla, kasvattamalla ihmisiä valistukseen ja itsensä hillintään raittiutta parhaiten edistettäisiin.
Samoilla valtiopäivillä tehtiin, eli oikeammin uudistettiin anomukset, että valtiosäädyille myönnettäisiin oikeus tarkastaa ja arvostella hallituksen toimenpiteitä, joista jokaisille valtiopäiville oli annettava kertomus. Vapaaherra V. von Bornin tästä asiasta aatelissa esittämää ehdotusta vastaan teki Mechelin erinäisiä muodollisia muistutuksia: tarkastuksen tuli olla asiallinen, ei henkilökohtainen, sille ei ollut annettava personallisen puoluepolitiikan luonnetta. Kuitenkin hän hyväksyi anomuksen yleisen tarkoituksen ja puolsi asian lähettämistä valiokuntaan. Professori J. Forsman oli pappissäädyssä niinikään ehdottanut valtiosäädyille myönnettäväksi oikeutta tarkastaa hallituksen toimenpiteitä, vaikka hänen ehdotuksensa oli erinäisiltä kohdin toisin muodosteltu kuin von Bornin. Lakivaliokunta puolsi von Bornin ehdotusta, ja sen antama mietintö hyväksyttiin kolmessa säädyssä, mutta hallitsija ei suostunut anomukseen.
Lähinnä edelliset valtiopäivät olivat anoneet porvarissäädyn vaalioikeutta koskevan valtiopäiväjärjestyksen pykälän muuttamista, osin sen selventämiseksi ja täsmällisentämiseksi, sitä kun eri kaupungeissa oli tulkittu ja noudatettu eri tavoin, osin vaalioikeuden ja vaalikelpoisuuden ahtaiden rajain väljentämiseksi jossain määrin. Tämän anomuksen johdosta annettiin asiasta 1885 vuoden valtiosäädyille esitys, jossa ehdotettiin alimmaksi vaalioikeuden tuottavaksi vuosituloksi 800 markkaa kaikissa kaupungeissa sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä kunnalliselta veroäyriltä — jonka määrä eri kaupungeissa oli erisuuruinen — laskettavaksi yhden äänen, korkeimman äänimäärän ollessa 25. Lakivaliokunta ehdotti, että jokainen, jolla oli 800 markan tulot, saisi yhden äänen vaalioikeuden, sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä 400 markan suuruiselta tulomäärältä yhden äänen 25 ääneen asti. Mutta tämä mielipide, jota valiokunnassa aatelin ja porvarissäädyn valitsemat jäsenet olivat kannattaneet, oli päässyt voitolle ainoastaan syrjään pannun lipun avulla. Pappis- ja talonpoikaissäädyn jäsenet olivat yksimielisesti äänestäneet melkoista laajemman vaalioikeuden puolesta, jonka mukaan jo 400 markan vuositulo tuotti vaalioikeuden ja korkein äänimäärä oli 10. Muutamat vastalausujat halusivat päin vastoin saada korkeimman äänimäärän säädetyksi 30:ksi.
Asia otettiin käsiteltäväksi huhtikuun 11 p:nä pidetyssä säätyjen yhteisessä täysi-istunnossa, jossa maamarsalkka von Troil johti puhetta ja joka kesti runsaasti 12 tuntia, k:lo 1/2 6:sta i.p. k:lo 1/2 6:teen seuraavana aamuna. Mechelin puolusti siinä hallituksen esitystä. Säädyt eivät kuitenkaan päässeet yksimieliseen päätökseen ja asia raukesi. Riita johtui pääasiallisesti puoluenäkökohdista, ruotsalainen puolue kun halusi edelleen pitää äänten enemmistön porvarissäädyssä, suomalainen tahtoi mikäli mahdollista saada sen itselleen. On kieltämätöntä, että suomalainen puolue sillä kertaa oli verraten vapaamielisemmällä kannalla. Mutta vaikka hallituksenkin esitys olisi hyväksytty, olisi parannus entiseen verraten saatu aikaan.
Yleensä kävivät tähän aikaan sekä valtiopäivillä että niiden ulkopuolella kielitaistelun aallot korkeina. Sittenkun yritys vapaamielisen puolueen perustamiseksi kielipolitiikasta riippumattomalle pohjalle oli rauennut, olivat molemmat kielipuolueet jälleen järjestäytyneet ja niiden välinen taistelu käynyt kiivaammaksi. Suomalaisen puolueen vaikutusvalta oli kasvanut, sen johdosta että puolueen johtomiehiä oli astunut hallitukseen ja kenraalikuvernööri, kreivi Heiden, oli päin vastoin kuin edeltäjänsä kreivi Adlerberg osottautunut taipuvaiseksi kannattamaan heidän edustamaansa suuntaa. Jo lopulla vuotta 1883 julkaistiin hallinnollista tietä asetus ruotsin ja suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa, ja siinä säädettiin, että alempain virastojen toimituskirjat oli laadittava sillä kielellä, jota käytettiin paikkakunnan kunnallisten asiain käsittelyssä, ellei asian vireillepanija ollut pyytänyt sen laatimista toisella kotimaisella kielellä. Tähän asetukseen, jonka katsottiin syntyneen kenraalikuvernöörin avustuksella, oltiin suomalaisella taholla tyytyväisiä. Yrjö-Koskisen korottamista aatelissäätyyn 1884 pidettiin niinikään todistuksena hänen ja hänen puolueensa nauttimasta luottamuksesta korkeammalla taholla.
1885 vuoden valtiopäivillä tehtiin erinäisiä anomusehdotuksia kotimaisten kielten käyttämisestä virastoissa, mutta mielipiteet olivat liian ristiriitaisia, jotta olisi voitu päästä yhteiseen päätökseen. Suomenmielisellä taholla oltiin kiihdyksissä muun muassa sen johdosta, että keskusvirastot olivat sakottaneet alempia virkamiehiä siitä, että nämä kirjeenvaihdossa virastojen kanssa olivat käyttäneet suomen kieltä. Vaadittiin sen vuoksi, että virastoissakin ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa tuli mikäli mahdollista olla määräävänä sen paikkakunnan vallitsevan kielen, missä virasto sijaitsi. Ruotsinmielisellä taholla sitä vastoin tahdottiin antaa virastoille itselleen päätösvalta tässä asiassa. Kohdakkoin valtiopäiväin päätyttyä sai senaatin suomenmielinen ryhmä vahvistusta, kun K.F. Ignatius tuli kamari- ja tilitystoimituskunnan päälliköksi, jonka toimituskunnan Yrjö-Koskinen jätti siirtyäkseen oman toivomuksensa mukaan kirkollisasiaintoimituskunnan päälliköksi. Kenraali Woldemar von Daehn, joka oli tullut sivilitoimituskunnan päälliköksi, liittyi niinikään senaatin suomenmielisiin jäseniin. Puolueissa vallitsi eri mieliä siitä, olisiko kysymys virastokielestä ratkaistava valtiopäivien myötävaikutuksella vai katsottava hallinnolliseksi asiaksi ja semmoisena ratkaistava. Lakimiehillä oli tästä ollut eriäviä käsityksiä. Nyttemmin kannatettiin ruotsinmielisellä taholla edellistä mielipidettä, suomenmielisellä ei oltu yksimielisiä, mutta enemmistö kallistui kannattamaan hallinnollista menettelyä, koska arveltiin että valtiopäivät, kahden säädyn jäädessä kahta vastaan, eivät voisi päästä tyydyttävään tulokseen.
Tässä riidassa asettui Mechelin, perustuslaillis-vapaamielisen käsityskantansa mukaisesti, senaatissa sille puolelle, joka piti kysymystä yleisenä lakikysymyksenä ja siis kumpaisenkin valtiomahdin yhteistoimin ratkaistavana. Asiallisesti hän oli sillä kannalla, että kumpaistakin kieltä oli sallittava käyttää virastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa, mutta että niiden itsensä tuli saada valita kielensä. Jokaisella kansalaisella täytyy, sitä mieltä oli Mechelin, olla oikeus vaatia, että hänen kieltään käytetään kaikissa niin oikeudellisissa kuin hallinnollisissakin asioissa, joiden takia hän kääntyy viranomaisten puoleen. Mutta mikäli asia koskee virastojen sisäistä toimintaa, vaatii yhteiskunnan etu, että virkamies saa käyttää sitä kotimaista kieltä, jolla hän parhaiten kykenee lausumaan ajatuksensa. Hän uskoi luonnollisen kehityksen aikaa voittaen lisäävän suomen kielen käyttämistä. Senaatti oli laatinut ehdotuksen armolliseksi esitykseksi asiasta, mutta sitä ei kuitenkaan annettu valtiosäädyille. Liberaalinen puolue oli valtiopäivillä pyrkinyt sovitteluihin suomalaisen puolueen kanssa, mutta ei ollut tässä yrityksessään onnistunut, syystä että viimeksi mainitun puolueen jyrkempi ryhmä oli päässyt voitolle maltillisemmasta, sovitteluihin taipuvaisesta ryhmästä. Kun valtiopäivät eivät olleet päässeet yksimieliseen päätökseen, oli asema käynyt varsin otolliseksi hallinnollisille toimenpiteille, ja vallassa-olijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Maaliskuun 18 p:nä 1886 annettiin keisarillinen käskykirje, jossa julistettiin, että maamme kaikkien hallituslaitosten ja virastojen sekä viranomaisten sallittiin asioiden käsittelyssä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käyttää sekä ruotsia että suomea, minkä ohessa senaatin käskettiin laatia ehdotus tarkemmiksi säännöksiksi asiasta. Senaatin suomalainen ryhmä laati tämän johdosta ehdotuksen, joka kenraalikuvernöörin puoltamana sai hallitsijan vahvistuksen ja julkaistiin keisarillisena asetuksena huhtikuun 4 p:nä 1887. Siinä säädettiin, että paikallisten alempain viranomaisten ja virkamiesten oli asioita virastoissa käsiteltäessä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käytettävä sitä kieltä, jolla sen kunnan pöytäkirjat laadittiin, missä virasto sijaitsi, jota vastoin ylemmät viranomaiset ja hallituslaitokset, joiden toimiala käsitti useampia eri pöytäkirjakieltä käyttäviä kuntia, saivat käyttää sitä kotimaista kieltä, jota pitivät sopivimpana.
Yleistä tyytyväisyyttä herättävä tulos 1885 vuoden valtiopäiväin työstä oli säätyesitysoikeus, joka, sittenkun armollinen esitys siitä oli annettu valtiopäiville ja saavuttanut näiden hyväksymisen, myönnettiin valtiosäädyille kesäkuun 25 p:nä 1886 annetulla julistuskirjalla. Keisari Aleksanteri II:n jo 1863 vuoden valtiopäiväin avajaisissa antama lupaus oli siten hänen seuraajansa toimesta täyttynyt ja tärkeä askel perustuslailliseen suuntaan astuttu. Tosin oli, eikä syyttä, vallalla se käsitys, että Venäjän uusi hallitus oli hengeltään vähemmän vapaamielisyyteen taipuva, enemmän itsevaltiuteen kallistuva kuin edeltäjänsä, mutta maallemme myönnetty säätyesitysoikeus oli kuitenkin ilahuttava todistus siitä, että korkeimmalla taholla edelleenkin oltiin taipuvaisia täydelleen tunnustamaan valtiopäiväimme perustuslailliset oikeudet.