Mitä tarkoitusperiä uusi kenraalikuvernööri aikoi maassamme ajaa, oli niinmuodoin alun pitäen selvää, ja tunnettuahan onkin, että hän koko virka-aikansa tavattomalla tarmolla toimi niiden toteuttamiseksi.
Ylimääräisten valtiopäiväin kokoontuessa tammikuussa 1899 annettiin niille esityksiä, joiden tarkoituksena ei ainoastaan ollut yhdenmukaisuuden aikaansaaminen Venäjän ja Suomen sotalaitosta koskeviin säädöksiin, vaan Suomen erikoisen sotaväen täydellinen lakkauttaminen ja yhdistäminen Venäjän sotalaitokseen sekä Suomen sotilasrasituksen tuntuva lisääminen, minkä ohessa valtiopäiviltä olisi riistettävä päätösvalta sotalaitosta koskevissa kysymyksissä. Nämä esitykset annettiin valtiosäädyille ainoastaan "lausunnon" saamista varten, josta sitten venäläisten viranomaisten oli annettava lausuntonsa, ennenkuin Hänen Majesteettinsa tekisi päätöksensä. Valtiopäiväin jatkuessa annettiin vielä n.s. "tasoitusesityksiä", joiden mukaan vuosittain sotapalvelukseen otettava Suomen asevelvollisten määrä oli oleva yhtä monta prosenttia maamme väkiluvusta kuin samana vuonna Venäjällä palvelukseen kutsuttu määrä, ja ylijäämä, Suomen armeijan miehistön tarpeen täytyttyä, pantava palvelemaan venäläisissä joukoissa. Valtiosäädyt lähettivät kaikki esitykset kahteen valiokuntaan: lakivaliokuntaan ja asevelvollisuusvaliokuntaan valmisteltaviksi sekä perustuslailliselta että asialliselta kannalta. Lakivaliokuntaan valittiin puheenjohtajaksi professori R. Hermanson, asevelvollisuusvaliokuntaan Mechelin.
Ennenkuin valiokunnat kuitenkaan olivat ehtineet antaa mietintönsä, yllätti valtiopäivät ja maamme helmikuun 15 p:nä 1899 annettu julistuskirja. Pietarissa kokoontuneen salaisen neuvottelukunnan laatimana, jossa oli puheenjohtajana suuriruhtinas Mikael Nikolajevitsch ja jäseninä m.m. Venäjän taantumuksen johtomies, pyhän synoodin yliprokuraattori Pobedonostseff, Bobrikoff, Plehwe y.m. sekä ainoana suomalaisena jäsenenä virkaatoimittava ministerivaltiosihteeri Procopé ja pöytäkirjanpitäjänä tunnettu suomisyöjä eversti Borodkin, vahvisti julistuskirja siihen liitetyissä "perussäännöksissä" niiden asiain lainsäädäntöjärjestyksen, jotka koskivat koko valtakunnan etuja, Suomi siihen luettuna. Tämä "valtakunnanlainsäädäntöjärjestys" oli laadittu tavalla, joka ei ottanut huomioon Suomen monasti taattuja ja vakuutettuja oikeuksia suuriruhtinaanmaata koskevain lakien säätämistapaan nähden. Valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus muutamissa Suomea koskevissa tärkeissä kysymyksissä oli muunnettu pelkäksi "lausuntojen" antamisoikeudeksi.
Kun julistuskirja helmikuun 16 p:nä tuli yleisesti tunnetuksi Helsingissä ja sanoma siitä ennen pitkää levisi kautta koko maan, herätti se kaikkialla hämmästystä ja syvää surua. Kansalaiskokous, johon saapui runsaasti osanottajia, pidettiin Ateneumissa, mistä lähetystöjä lähetettiin senaattorien luokse kehottamaan heitä olemaan julkaisematta julistuskirjaa, mikä kuitenkin, niinkuin tunnettu, enemmistöpäätöksen nojalla toimitettiin. Senaattori Enebergin laatima, julistuskirjan perustuslainvastaisuutta selvittelevä alistus, jonka senaatti samalla teki hallitsijalle, ei, niinkuin tunnettu, vienyt mihinkään tulokseen, enempää kuin prokuraattori Söderhjelmin erikseen esittämä vastalausekaan.
Kenraali Procopé, joka neuvottelukunnassa turhaan oli vastustanut enemmistöä, oli kutsunut Mechelinin Pietariin ja siellä, vaitiolon ehdolla, hänelle ilmoittanut odotettavana olevasta julistuskirjasta. Eräillä tahoilla Mecheliniä jälestäpäin moitittiin siitä, ettei hän heti ollut kertonut tietoa muille, jotta siten olisi voitu ryhtyä ehkäiseviin toimenpiteisiin; meidän nähdäksemme ilman riittävää aihetta, sillä Mecheliniä sitoi vaitiololupauksensa ja, vaikka uutinen olisikin tullut tunnetuksi Helsingin yksityisissä piireissä muutamaa päivää aikaisemmin, olisi tämä tuskin voinut vaikuttaa asian kulkuun. Sitä vastoin Mechelin otti osaa valtiopäivien salaisissa säätyistunnoissa helmikuun 21 p:nä yksimielisesti tehtyyn päätökseen, jonka mukaan hallitsijalle lähetettäisiin lakivaliokunnan laatima alistus, jossa lausuttiin, että helmikuun julistuskirjalla ei voinut olla lain voimaa Suomessa. Mutta yhtä vähän kuin senaatin alistukseen pantiin tähänkään huomiota korkeimmassa paikassa, missä maamarsaikka ja puhemiehet, jotka olivat lähteneet alistusta viemään, eivät päässeet hallitsijan puheille. Päätettiin panna toimeen kansanadressi, komitea asetettiin asiaa ajamaan, ja kun oli koottu yli puolen miljoonan allekirjoitusta, lähti adressia Pietariin viemään 500-miehinen joukkolähetystö. Mutta ei sitäkään otettu vastaan.
Pääasiallinen työ oli näillä valtiopäivillä enimmältä keskittynyt valiokuntiin. Asevelvollisuusvaliokunnan antama mietintö oli suurimmaksi osaksi Mechelinin työtä. Mietinnössä ehdotettiin, että valtiosäädyt suostuisivat erinäisiin asevelvollisuuslain muutoksiin, joiden mukaan Suomen vakinaista sotaväkeä tuntuvasti vahvistettaisiin niin lukumäärän kuin sotakuntoisuuden puolesta sekä sen tehtäviä valtakunnan puolustukseen nähden laajennettaisiin. Siihenastinen rauhanaikainen määrä, 5,600 miestä, korotettaisiin vähitellen 12,000 mieheen, reservi muutettaisiin enemmän Venäjällä noudatetun järjestelmän mukaiseksi ja nostoväen ikärajaa korotettaisiin. Niinikään olisi myönnyttävä siihen, että suomalaisia joukkoja sodan aikana saisi, mikäli niitä ei tarvittu puolustustoimeen Suomessa, käyttää maamme rajojen ulkopuolellakin valtakunnan puolustukseen. Mutta samalla olisi valtiosäätyjen lausuttava, etteivät ne voineet hyväksyä esityksiä, koska ne tiesivät Suomen perustuslaillisen oikeusjärjestyksen loukkaamista. Lakivaliokunta omaksui mietinnössään aivan saman käsityksen esitysten laittomuudesta kuin asevelvollisuusvaliokuntakin ja perusteli sitä seikkaperäisesti. Aatelissa, porvaris- ja talonpoikaissäädyssä vaativat jyrkän kannan edustajat että, koska helmikuun 15 p:n julistuskirja olennaisesti oli järkyttänyt asevelvollisuuskysymyksen laillisen käsittelyn edellytyksiä, valtiosäätyjen ei tulisi ensinkään käydä esityksiä asiallisesti käsittelemään. Tätä vastusti Mechelin; käytännöllisenä valtiomiehenä hän tahtoi, että säädyt, mikäli oikeusperustelut sallivat, ottaisivat huomioon tosiolotkin ja mitä kohtuudella meiltä voitiin vaatia suhteessamme Venäjään. Ja häneen yhtyi kaikissa säädyissä suuri enemmistö.
Mietintöä aatelissa käsiteltäessä Mechelin alotti keskustelun pitkähköllä lausunnolla. "Molemmat nyt käsiteltävinä olevat mietinnöt", hän lausui, "ovat, niinkuin jokainen on voinut havaita, mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään. Lakivaliokunta on selvitellyt niitä syvälle valtiosääntöömme, Suomen valtiolliseen asemaan käyviä loukkauksia, joita armollisten esitysten ehdotukset tietävät. Asevelvollisuusvaliokunta on, tähän arvosteluun yhtyen, useissa yksityiskohdissa lähemmin sitä täydentänyt ja tähän perustanut sen ajatuksen julkilausumisen, etteivät Suomen valtiosäädyt Suomen kansan edustajina voi hyväksyä näitä ehdotuksia. Ja kun armollisten esitysten ehdotukset eivät ainoastaan tarkoita asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan sen lisäksi ajavat valtiollisia tarkoitusperiä sekä kun nämä tarkoitusperät ovat ilmenneet helmikuun 3/15 p:n keisarillisessa julistuskirjassakin, on lakivaliokunta, niinkuin asianmukaista onkin ollut, ottanut tarkastaakseen tätä julistuskirjaa ja sen johdosta ehdottanut huomiota ansaitsevan lausunnon."
"On edellytettävissä, että armollisten esitysten ja niihin liittyvien asiakirjain laatijat selittävät tämän arvostelun sekä esitysten epäämisehdotuksen ja julistuskirjaa koskevan lausunnon ehdotuksen ilmaisevan vastustushenkeä. Ja ne vaikutusvaltaiset henkilöt, joiden toiminta viime aikoina on tarkoittanut turmion tuottamista Suomelle, yhtyvät epäilemättä moittien sellaiseen lausuntoon. Mutta meidän toimintatapaamme ei voi määrätä sen moitteen pelko, jota ehkä saamme osaksemme vastustajiltamme, joille perustuslaillinen Suomen suuriruhtinaanmaa on pelkkä hallinnollinen rajamaa tai enintään kenraalikuvernöörikunta, niinkuin hävitystyön uusin oppisana kuuluu, ja jotka tuskin pitänevät Suomen kansaa muuna kuin Venäjän armeijan täydentämisaineksena."
"Meidän ei muutoin suinkaan tarvitse kieltää, että näiden mietintöjen henki on vastustava. Voimmepa avoimesti myöntää, että ne ovat läpi läpeensä vastalause sitä suuntaa vastaan, johon Venäjän Suomi-politiikkaa on tahdottu ohjata. Mutta me voimme samalla käsi sydämellä vakuuttaa että, jos Suomen valtiosäädyt pääasiassa tekevät päätöksensä näiden mietintöjen mukaisesti, ne menettelevät täysin lojaalisesti hallitsijaa kohtaan. Menettelemme täysin lojaalisesti, jos teemme päätöksemme tunnontarkasti harkittuamme, mitä oikeus ja velvollisuus vaativat, ja avomielisesti esitämme päätöstemme perustelut. Sitä paitsi ei asevelvollisuusvaliokunta ole ehdottanut vain esitysten epäämistä. Valiokunta on lisäksi tehnyt Suomen asevelvollisuuslaitoksen tärkeätä uudistusta tarkoittavan ehdotuksen. Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu että, jos valtiosäädyt pääkohdiltaan hyväksyvät tämän asevelvollisuuslaitoksen uudistusehdotuksen, siitä syntyisi asetus, joka turvaisi hallitsijan oikeuden samassa määrin kuin ne Suomenkin edut, joita tämä kysymys koskee. Sillä todellisuudessa on tämän ehdotuksen tarkoituksena Suomen sotavoiman tuntuva vahvistaminen sekä lukumäärän että sotakuntoisuuden puolesta ja sotaväkemme laajempain velvollisuuksien nimenomainen tunnustaminen valtakunnan puolustukseen nähden."
"Jos Hänen Keisarillinen Majesteettinsa vahvistaisi tämän laatuisen asetusehdotuksen ja jos lakivaliokunnan helmikuunjulistuskirjan johdosta laatima lausunto otettaisiin armollisesti huomioon, niin Venäjän ja Suomen keskinäiset suhteet palautuisivat säännölliselle ja luonnolliselle pohjalle. Turvallisena säilyttäessään oikeutensa voisi kansamme taas luottavaisesti työskennellä vastaisen kehityksensä hyväksi. Tosin kysyisi lisääntynyt puolustustaakka tuntuvia varoja ja voimia, mutta tätä taakkaa kantaisi kansamme mielellään tietäessään valtiollisen asemamme turvatuksi. Ja varmaa on, että suomalaiset sotajoukot, säilyttäessään kansallisen luonteensa, pyrkisivät kunnostautumaan hallitsijan palveluksessa ja osottamaan kansansa horjumatonta uskollisuutta ja velvollisuudentuntoa."