"Onko ajateltavissakaan, että tällainen asiaintila tuottaisi Venäjälle mitään vahinkoa? Voiko Venäjän suurvaltapolitiikalle olla haittaa siitä, että Suomen laitokset, jotka eivät milloinkaan ole aiheuttaneet kansainvälisiä selkkauksia, saavat edelleen säilyä niiden juhlallisten lupausten ja vakuutusten mukaisesti, jotka Suomen kansalle v. 1809 annettiin ikuisiksi ajoiksi? Onko ajateltavissa, että Venäjän kansa, joka luonteeltaan on hyvänsuopaa ja aulista, voisi katsoa kärsineensä vääryyttä sen johdosta, että Suomen kansa saa säilyttää sen yhteiskuntajärjestyksen, johon se on tottunut ja joka on sen menestyksen ehto? Varmaan ei kukaan tässä maassa eikä liioin kukaan venäläinenkään, jonka mieli on herkkä oikeuden ja ihmisyyden vaatimuksille, voi näihin kysymyksiin vastata muuta kuin ehdottoman ei."

"Mutta ne, jotka nyt määräävät asiain kulun, näyttävät tahtovan maalata toisenlaisen kuvan historian taululle. He tahtovat manata näkyville synkän kuvan kansasta, joka on oikeuksiensa puolesta huolissaan ja pelkää kansallisuutensa tukahutettavan eikä voi toivoa turvallista huomispäivää. He eivät, nuo miehet, ensinkään ota lukuun sitä, ettei Suomen kansa milloinkaan ole vilpillisillä vehkeilyillä eikä yhteiskuntajärjestystä häiritsemällä antanut aihetta tuollaiseen vainoomiseen. He niinikään unohtavat kokonaan valtioviisauden ja oikeudentunnon alkeet."

"Ne tunteet, jotka meissä heräävät havaitessamme ja älytessämme tämän laatuiset aikeet, eivät saa meitä houkutelluiksi tyynesti ja asiallisesti, niinkuin Suomen valtiopäivät aina ovat menetelleet, harkitsemasta esillä olevia asioita. Mutta asiaintila vaatii, ettei valtiosäätyjen vastauksessa ainoastaan käsitellä asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan myös esitetään täydellinen selvitys perustuslaillisista, loukkaamattomista oikeuksistamme."

"Voimme käsittää että siltä, joka hallitsee suunnatonta Venäjän valtakuntaa, ei aina voi riittää aikaa Suomen asiain tarkkaan tutkimiseen, ja että sen johdosta väärinkäsityksiä voi syntyä ja sellaisia neuvoja päästä kuuluville, joita toisenlaiset tarkoitusperät kuin hallitsijan omat armolliset aikeet ovat aiheuttaneet. Senpä vuoksi on valtiosäädyillä sitä enemmän syytä koettaa nyt saada täysi selvyys niihin tärkeihin kysymyksiin, joiden varassa maamme menestys on, emmekä me voi lakata toivomasta, että hallitsijan mieli on oleva avoin Suomen kansan äänelle, kun emme pyydä muuta kuin lakiemme pyhyyden säilyttämistä ja samalla ilmoitamme olevamme halukkaat kantamaan entistä suuremman taakan puolustuksen hyväksi."

Molempain valiokuntain mietinnöt saavuttivat kaikissa pääkohdissaan valtiopäiväin hyväksymisen, joiden toukokuun 27:ntenä päivätty vastauskirjelmä, jonka oli laatinut toimitusvaliokunta, jossa Mechelin niinikään oli puheenjohtajana, kertasi mietintöjen pääsisällyksen. Valtiosäädyt lausuivat katsovansa "korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen kansalle järkäyttämättömästi säilytettäväksi". Perusteellisesti ja laajasti esitettiin syyt, miksi valtiosäädyt eivät olleet voineet hyväksyä esityksiä, ja kumottiin venäläiseltä taholta tehdyt väitteet sekä selvitettiin ne väärinkäsitykset, joihin nuo väitteet osittain perustuivat, muun muassa sotaministeri Miljutinin aiheeton arvelu, että 1878 vuoden asevelvollisuuslaki olisi ollut vain "väliaikainen", kymmeneksi vuodeksi voimaan saatettu laki. Tätä oli väitetty sen johdosta, että 1878 vuoden valtiosäätyjen vastauksessa lausuttiin, että säätyjen hyväksymään lakiin kävisi tekeminen muutoksia kymmenen vuoden kuluttua tahi aikaisemmin, jos kokemus osottaisi lain olevan joiltakin kohdin puutteellinen. Mutta tietenkin valtiosäädyt olivat edellyttäneet jokaisen muutoksen tehtäväksi perustuslain mukaisella tavalla, hallitsijan ja valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä. Samalla vastauskirjelmä sisälsi ilmoituksen, että valtiopäivät puolestaan olivat hyväksyneet ehdotuksen asetukseksi erinäisten asevelvollisuuslain säännösten muuttamisesta, joten valtiopäivät olivat ottaneet huomioon keisarillisten esitysten tarkoituksen tuntuvasti laajentaa Suomen asevelvollisuutta.

Tämä valtiosäätyjen yritys laillista tietä ratkaista riidanalainen asevelvollisuuskysymys ei, niinkuin tunnettu, johtanut toivottuun tulokseen, vaikka senaattikin yhtyi valtiosäätyihin.

Valtiopäiväin päättyessä pitivät säädyt toukokuun 27 p:nä laki- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäsenille juhlapäivälliset seurahuoneella kiitollisuuden osotukseksi näiden suorittamasta työstä. Vastaukseksi tervehdyspuheisiin lausui Mechelin tässä tilaisuudessa muun muassa: "Lain tulee syntyä laillisella tavalla. Itse lainsäädännölläkin on sääntönsä, jotka sitä sitovat, muutoin se vie mielivaltaan. Me olemme nyt lausuneet tämän totuuden julki kaitselmukselle, hallitsijalle, koko Europalle. Suomessa ei tunnusteta laiksi muuta kuin se, mikä on syntynyt oikeudenmukaisesti, valtiosäännön määräämässä järjestyksessä. Siinä ovat sen tien merkkikivet, jonka me olemme kulkeneet tätä raskasta työtä suorittaessamme."

"Näitä merkkikiviä ei voida milloinkaan sysätä syrjään. Niissä on sitä paitsi jotakin, jota emme vielä nimenomaan ole julkilausuneet, nimittäin: käskyjä voidaan antaa, ne voivat tuottaa meille kärsimyksiä, ne voivat tuoda meille synkkiä päiviä, mutta ei ole olemassa sitä mahtia, joka voi pakottaa meitä pitämään oikeana sitä, mikä meidän mielestämme on väärää…"

"Luulen meidän kaikkien voivan erota näiltä valtiopäiviltä tietoisina siitä, että olemme tehneet mitä omatuntomme vaatii ja että olemme pitäneet kiinni maamme oikeudesta. Sen vuoksi katsomme tulevaisuutta, emme huolettomina siitä mitä sen helmassa on, mutta varmoina siitä, että voimme kestää tuli mitä tuli. Ja aatostemme tutkistellessa tulevaisuutta emme näköpiirin tuolla puolen voi kuvitella tätä Suomen kansaa, jonka sivistyksen perustus laskettiin jo 600 vuotta takaperin, kansana, jonka mahtikäsky kykenisi hävittämään. Ei, katseemme eteen astuu tämä kansa muuttumattomana, samana kuin se on ollut menneinä aikoina, samana kuin tänä päivänä, vaeltaen tietään tahtomatta tehdä muille vääryyttä, tahtomatta näkyä tahi loistaa maailmassa, mutta vaatien, että se tunnustetaan rehelliseksi, suoraksi kansaksi, joka sekin tahtoo työskennellä ihmisyyden, kristinuskon ja sivistyksen voiton puolesta. Tästä vaatimattomasta ja kuitenkin jalosta päämäärästä emme milloinkaan luovu, ja vaikka ajan kokemusten johdosta joltakin kohden muutamme sitä ohjelmaa, joka vuodesta 1863 lähtien on ollut tarmokkaan työmme ohjeena, niin tehkäämme se sikäli, että vieläkin enemmän kuin tähän asti koetamme rakentaa kulttuurimme kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla lujaksi, korkeaksi ja eläväksi. Silloin koittaa kyllä aikanansa päivä, jolloin kansamme saa viettää todellisia juhlahetkiä — kun kansamme olemassaolon yleiset, valtiolliset edellytykset antavat uutta tukea tulevaisuuden työlle. Silloin saamme taas elää hallitsijan ja kansan keskinäisen sopusoinnun hetkiä."

Jotta ulkomaillakin käsitettäisiin alkaneen valtiollisen ristiriidan merkitys ja kansamme asema siinä, toimitettiin valtiopäivien vastauskirjelmästä saksan-, ranskan- ja englanninkielinen käännös. Saksalaisen, Leipzigissä v. 1900 ilmestyneen käännöksen teki tunnettu historiantutkija Fritz Arnheim, varustaen sen opastavalla alkulauseella. Näitä käännöksiä sekä niiden julkaisemista ja levittämistä toimittamaan asetettiin erityinen toimikunta Mechelinin johdolla. Ettei sivistysmaissa suinkaan oltu välinpitämättömiä maamme kohtalosta, sen oli loistavasti osottanut se eri kansojen edustajain lähetystö, joka kesäkuun lopulla v. 1899 lähti Venäjän pääkaupunkiin viemään keisarille Suomen puolesta puhuvia, 1,050 tieteen, kirjallisuuden ja taiteen alalla tunnetun miehen allekirjoittamia adresseja. Lähetystö, joka ei päässyt keisarin puheille, saapui Helsinkiin heinäkuun 3 p:nä, missä sen kunniaksi pidettiin Kaivohuoneella juhla lukuisain kansalaisten läsnäollessa. Lähtiessään kaupungista saivat lähetystön jäsenet osakseen väestön innokkaita suosionosotuksia.