Näinä huolestuttavina aikoina pidettiin lukuisia yksityisiä kokouksia, joissa neuvoteltiin tilanteen vaatimuksista. Tuskinpa tarvinnee mainita, että Mechelin näissä kokouksissa ja niiden päätöksiä tehtäessä oli tarmokkaimmin toimivia voimia. Hän oli kieltämättä se, jonka neuvoja mieluimmin ja suurimmalla luottamuksella kuunneltiin; ne olivat aina selviä, käytännöllisiä ja järkeviä, osottamatta vähääkään kiihtymystä, mutta samalla niistä ilmeni lujuutta ja lämmintä isänmaanrakkautta. Ateneumissa huhtikuun 7:nä 1899 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa yhdistys levittämään kansalaissivistystä kansan keskuuteen, jonka yhdistyksen sääntöehdotuksen Mechelin oli laatinut. Lupaa ei myönnetty yhdistyksen perustamiseen. Mutta sen sijaan perustettiin jonkin aikaa myöhemmin vieläkin toimessa oleva "Martta"-yhdistys, jonka toiminta hyödyllisten tietojen ja taitojen antamiseksi työväenluokan naisille on saanut osakseen yleistä tunnustusta.
Näihin aikoihin oli Mechelin laajassa kirjeenvaihdossa henkilöiden kanssa, joiden katsottiin yhteiskunnallisen asemansa johdosta voivan vaikuttaa hallituksen politiikkaan Suomelle suotuisaan suuntaan ja joiden arveltiin olevan sellaiseen toimintaan suostuvaisia, minkä ohessa hän henkilökohtaisesti neuvotteli heidän kanssaan ja teki samassa tarkoituksessa matkoja. Vastaisten aikojen asiana on kuitenkin tehdä tarkempaa selkoa tästä Mechelinin isänmaallisen elämäntyön puolesta.
Vuonna 1899 ilmestyi Helsingissä teos "Isänmaan puolesta", joka sisälsi muutamain kotimaisten kirjailijain lausuntoja silloisten olojemme johdosta. Joukossa on Mecheliniltäkin kirjoitelma "Valtiollisia aforismeja". Siinä tulee julki hänelle ominainen valtiollinen ihanteellisuus, joka ei kuitenkaan himmentänyt hänen käytännöllistä tarkkanäköisyyttään valtiomiehenä. Todellisen valtiotaidon tehtävä on, hän lausuu, lujalla kädellä pitää olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä voimassa sekä sen ohessa tarmokkaasti edistää oikeuden ja kulttuurin kehitystä. Ihanteita ei tosivaltiomieheltä saa puuttua.
Helmikuun-julistuskirjan johdosta oli Pietarissa ilmestynyt virallinen ranskankielinen kirjanen: Le manifeste impériale du 3 février 1899 et la Finlande, joka lienee laadittu Pobedonostseffin ohjauksella ja jonka tarkoituksena oli puolustaa mainittua hallituksen toimenpidettä. Sitä ei päästetty julkisuuteen, mutta se lähetettiin Venäjän muissa maissa olevien lähetystöjen henkilökunnalle, jotta tällä olisi käytettävänään todistuskappaleita puolustaessaan Venäjän Suomi-politiikkaa. Mechelin laati tähän vastaukseksi toisen kirjasen "Réponse à la brochure officielle 'le manifeste imperiale'", joka ei sekään ollut kirjakaupoissa saatavana, vaan lähetettiin niille, joille edellä mainittu kirjanen oli toimitettu, sekä lisäksi joillekin muille. Kohta kohdalta siinä kumotaan virallisen kirjasen väitteet ja näytetään sen olevan täynnä perusteettomia väitteitä ja ilmeisiä valheita. Julistuskirjan antamisen selitettiin siinä käyneen tarpeelliseksi sen vastustuksen johdosta, jota asevelvollisuusasiasta annetut keisarilliset esitykset olivat kohdanneet valtiopäivillä. Tähän Mechelin huomauttaa, etteivät valtiopäivät julistuskirjaa annettaessa vielä olleet ehtineet käsitellä esityksiä, ja että valiokunnat tuskin olivat ehtineet alottaa työnsä, kun Pietarissa asetettiin komitea julistuskirjaa laatimaan. Ei siis valtiopäiväin "vastustus" voinut olla julistuskirjan aiheuttajana. Virallisessa kirjasessa toistetaan edellä mainittu typerä lause, että 1878 vuoden asevelvollisuuslaki oli laadintaan vain "väliaikainen", mikä väite tietenkin oli helposti kumottavissa. Mechelin osottaa uuden "valtakuntalainsäädäntöjärjestyksen" tarpeettomaksi, sillä jo v:sta 1826 lähtien oli säädettynä, missä järjestyksessä oli valmisteltava lakeja keisarikuntaa ja Suomea yhteisesti koskevista asioista. Siinä oli tiedusteltava sekä venäläisten että suomalaisten viranomaisten mieltä, mutta tietysti Suomen valtiopäiväin lainsäädäntöoikeuskin tunnustettava niissä tapauksissa, joissa se oli olemassa. Kokemus on osottanut, ettei tämä järjestys ole estänyt ryhtymästä valtakunnan etujen vaatimiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Ja vaikka tämä järjestys kaipaisikin muutoksia ja lisäyksiä, olisi ne tehtävä Suomen perustuslakeja rikkomatta, jos juhlallisesti annetun keisarinsanan ja vakuutusten katsotaan jotakin merkitsevän. Nämä rikkomalla on helmikuun-julistuskirja saanut aikaan valtiokaappauksen. — Kumoamattomasti todistelevana ja tarkoin asiallisena on kirjanen oivallinen — tekijänsä parhaita.
Isänmaallisella toiminnallaan oli Mechelin saavuttanut koko maansa yleisen kunnioituksen, mutta sitä vastoin kenraalikuvernöörissä herättänyt suurta nurjamielisyyttä. Mechelinin syksyllä 1899 tehtyä matkan Hämeenlinnaan katsoi kenraali Bobrikoff tarpeelliseksi vaatia sikäläiseltä kuvernööriltä selitystä, oliko senaattori Mechelinin kunniaksi todella pantu toimeen kansalaispäivälliset, soihtukulkue sekä ruotsalaisessa klubissa juhla, niinkuin santarmisto oli ilmoittanut. Selvisi kuitenkin, ettei minkäänlaisia kansalaispäivällisiä ollut pidetty, sitä vähemmän kun Mechelin oli vasta iltajunassa saapunut kaupunkiin, että soihtukulkue tosin oli toimeenpantu, mutta että ruotsalaisessa klubissa järjestetty juhla oli ollut vain kolmen ystävän yksityiset iltakutsut Mechelinille.
Marraskuun 24 p:nä 1899 täyttäessään kuusikymmentä vuotta tuli Mechelin suuremmoisten kunnianosotusten esineeksi. Hänen luonaan kävi kunniatervehdyksellä lukuisia lähetystöjä, monelta taholta saapui adresseja ja sähkösanomia, tulkiten juhlapäivän viettäjälle kansalaisten kiitollisuutta ja ihailua hänen maansa hyväksi suorittamansa työn johdosta. Vapaaherra S.W. v. Troil, saman vuoden valtiopäiväin maamarsalkka, saapui erään lähetystön johtajana tuoden yli kuudensadan kansalaisen allekirjoittaman adressin, jossa julki lausuttiin kiitos Mechelinin isänmaallisesta työstä. Samalla ojennettiin hänelle himmeästä kullasta tehty, kuvanveistäjä V. Vallgrenin muovailema muistoraha, jonka etupuolella oli päivän sankarin profilikuva ja selkäpuolella oikeuden jumalatarta esittävä naisolento ojennetuin käsin suojelemassa Suomen vaakunakilpeä, sekä sanat: jus patriae sanctum servat sollertia constans (pettämätön taito valvoo isänmaan pyhää oikeutta). Helsingin kaupunginvaltuuston lähetystö julkitoi valtuuston varapuheenjohtajan Kasten Antellin kautta kiitollisuutensa siitä, mitä Mechelin, joka nyt luopui puheenjohtajan toimesta, oli siinä saanut aikaan sekä pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa kaunistamaan valtuuston kokoussalia. Tämän muotokuvan teki Albert Edelfelt. Juhlapäivänä istuttivat ystävät Eläintarhaan nuoren tammen ja sen juurelle laskettiin vaskinen lipas, jossa oli yli 600:n henkilön allekirjoittama, pergamentille piirretty kirjoitus "Mechelinin kansalais- ja valtiollisen toiminnan muistoksi". Toimituksessa, joka suoritettiin vinhan lumimyrskyn riehuessa, puhui kuvanveistäjä Walter Runeberg kunniavieraalle. Illalla kokoonnuttiin Helsingin seurahuoneelle juhlaan, jossa puhujat sekä suomeksi että ruotsiksi tulkitsivat kansalaisten tunteita. Professori J.W. Runeberg piti ruotsinkielisen, tohtori J.A. Lyly, Viipurin Sanomain päätoimittaja, suomenkielisen juhlapuheen, jossa jälkimäinen kaunopuheisesti huomautti, että maamme suomenkielinenkin väestö oli havahtunut näkemään Mechelinin ansiot.
Marraskuun 24 p:n vastaisena yönä k:lo 12 oli Mecheliniä käynyt laululla tervehtimässä lauluseura M.M. Kenraalikuvernööri Bobrikoff, joka karsain silmin katseli Mechelinille osotettua kunnioitusta, vaati tämän johdosta pääkaupungin poliisiviranomaisilta selitystä, oliko todella 40-miehinen kuoro tervehtinyt herra Mecheliniä laululla — vieläpä sydänyöllä Helsingin kadulla, ja miksei poliisi niin ollen ollut ryhtynyt toimenpiteisiin sellaisen yleistä järjestystä ja rauhaa häiritsevän teon estämiseksi?
Bobrikoff muutoin jatkoi ja kovensi tänne tuomaansa hallitusjärjestelmää. Sanomalehdistöä vainottiin, sensuuria kovennettiin äärimmilleen ja lukuisia sanomalehtiä lakkautettiin, toisia määräajaksi, toisia ainaiseksi. Yhdistymisvapautta rajoitettiin, jota vastoin keisarikunnasta saapuneet kulkukauppiaat saivat joukottain kulkea maaseudulla kiihoittamassa maalaisväestön köyhää osaa saarnaamalla maan riistämistä nykyisiltä omistajiltaan ja jakamista tilattomille. Lukuisia santarmeja tuotettiin maahamme ja nämä vakoilivat ja antoivat milloin minkin verran vääriä ilmoituksia viranomaisille, aikaansaaden siten maassamme epäjärjestystä ja levottomuutta.
Elokuun lopussa nimitettiin W. von Plehwe virkaatoimittavaksi Suomen ministerivaltiosihteeriksi — semmoisenaan laiton toimenpide, koska tuon suomalaisen viran haltijana laillisesti voi olla vain Suomen kansalainen. Eräällä taholla heräsi ajatus, että olisi — tehosi minkä tehosi — koetettava yksityisesti puhua järkeä Plehwelle Suomen kysymyksestä. Hän oli ainakin tunnettu sivistyneeksi ja laajatietoiseksi mieheksi, joka, mikäli kerrottiin, oli lausunut haluavansa tarkemmin tutustua Suomen sisäisiin oloihin. Muuan Pietarissa oleva suomalainen virkamies oli sitä varten antanut hänelle Mechelinin Marquardsenin käsikirjaan laatiman esityksen Suomen valtio-oikeudesta. Mechelin halusi itse tehdä yrityksen ja lähti joulukuun 7 p:nä Venäjän pääkaupunkiin, missä hänellä oli pitkä keskustelu Plehwen kanssa täkäläisestä valtiollisesta asemasta. Mechelinin tällöin Plehwestä saama vaikutelma ei ollut ehdottomasti epämieluinen: Plehwe oli ainakin "halunnut kuulla". Mechelin laati tähän aikaan samasta asiasta useita selontekoja, joista ainakin osa lienee päässyt päätösvaltaiseen paikkaan. Plehwe kuitenkin pian osotti aivan turhiksi ne eräillä tahoilla olleet toiveet, että hänet kenties voisi taivuttaa toimimaan kenraalikuvernöörin kannasta poikkeavaan suuntaan Suomen kysymyksessä. Vaikkei hän personallisesti olisi ollutkaan siihen taipumaton, ei hän kuitenkaan ollut halukas panemaan omaa asemaansa vaaranalaiseksi koettaakseen saada valtiollista suuntaa muutetuksi. Hän oli byrokraattiluonne, joka kuuliaisesti alistui vallitsevaa järjestelmää palvelemaan.
Tammikuussa 1900 avatuilla lakimääräisillä valtiopäivillä oli Mechelin puhemiesneuvoston sekä valtio- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä. Eräiden muiden ritariston ja aatelin jäsenten kera hän ehdotti lähetettäväksi hallitsijalle alamaisen anomuksen, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jottei Suomen sisäistä hallintoa johdettaisi suuntaan, joka oli vastoin maan lakeja ja niitä periaatteita, joita siihen asti oli maassamme noudatettu yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseen sekä kansalaisten hyödylliseen toimintaan nähden. Samallaisia ehdotuksia tehtiin muissakin säädyissä; lakivaliokunta puolsi niitä ja valtiopäivät hyväksyivät ne, tehden yksimielisen anomuksen "maamme hallinnon johtamisessa ilmenevien epäsuuntain" poistamisesta, joista samalla annettiin seikkaperäinen selonteko.