Valtiopäiväin päätyttyä 1913 oleskeltuaan jonkin aikaa Gasteinissa sairastui hän sieltä palatessaan ankarasti. Tauti hellitti kuitenkin jonkin ajan kuluttua, niin että hän uudestaan voi ryhtyä työhönsä. Syyskuun 18 p:nä vietettiin Helsingissä valtiopäiväin uudesti elvyttämisen 50:ttä vuosipäivää, jolloin pidettiin Nikolainkirkossa jumalanpalvelus ja ritarihuoneella juhlaesitelmiä, joista Mechelin piti ruotsinkielisen. Se oli mielenkiintoinen ja vaikuttava, vaikka läsnäolijoilta ei voinut jäädä huomaamatta, ettei puhuja enää ollut täysissä voimissaan. Samana syksynä hän sai valmiiksi kirjoitelman, joka on julkaistuna 1913 vuoden lopulla ilmestyneen "Murrosajoilta" nimisen kokoomateoksen toisessa vihossa ja joka, nimikkeellä "Uusi hallitusmuoto" varustettuna, kertoo siitä pitkällisestä työstä, jota oli tehty uuden hallitusmuodon aikaansaamiseksi Suomelle ja johon Mechelin itsekin oli uutterasti ottanut osaa.
Vielä viimeisenä elinaikanaan Mechelin kirjoitti arvostelun Venäjän oikeusministeriön laatimasta ehdotuksesta Suomessa tehtyjen valtiollisten rikosten jättämisestä Venäjän tuomioistuinten ratkaistaviksi Venäjän lain mukaan. Erinäisiä muita kirjallisia töitä, jotka hän oli aikonut julkaista ja joiden suunnitelman hän oli laatinut, ei hän sitä vastoin ehtinyt suorittaa. Niin kävi suurisuuntaisen teoksen, jonka oli määrä saada nimekseen: "Oikeus, vapaus ja rauha", ja käsitellä rauhanasiaa. Sen luonnos on tallella. Toisesta teoksesta, jolle hän oli aikonut nimeksi: "Kodin kirja" ja johonka hänen laatimansa luonnos niinikään on tallella, oli määrä tulla "kirjallinen kokoomateos", jota vuosittain ilmestyisi yksi tai pari 20-25 arkkia käsittävää nidettä, ja joka sisältäisi historiallisia kirjoitelmia (kansojen elämässä tapahtuneista tärkeistä käänteistä, niiden sivistyshistorian huomattavista piirteistä), elämäkertoja, esityksiä maantieteellisistä tutkimusmatkoista, siirtokuntain perustamisesta ja kehityksestä sekä lähetystoimesta, kansataloudesta ja tilastosta, taide- ja kirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia, luonnontieteellisiä havaintoja ja teknillisiä keksintöjä sekä opetustointa käsitteleviä esityksiä, novelleja, kertomuksia, runoja, esityksen Suomen tapahtumista viimeksi kuluneena vuonna (tilastotietoja sekä muistosanoja vainajista). Tämän kumpaisellakin kotimaisella kielellä julkaistavan teoksen aikaansaamiseen oli Mechelin aikonut pyytää erinäisten kotimaisten kirjailijain avustusta.
Tauti uusiutui eikä hän enää jaksanut sitä voittaa. Tammikuun 26 p:n vastaisena yönä 1914 päättyi Helsingissä Leo Mechelinin isänmaalleen merkityksellinen elämä. Kuolinvuoteellaan maaten hän avasi sammuvan katseensa ja lausui vierellään istuvalle tyttärelleen: "Näen niin valoisaa ja kaunista ympärilläni. Näen Suomen — näen maani — näen hyviä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja ahertavat. Miksipä siis minä antaisin mieleni lannistua, kun näen niin monen jalon miehen ja naisen taistelevan maani puolesta." Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.
Yleinen suru sai hautajaisissa niin suurenmoisen ilmauksen, että sellaista tuskin on maassamme tullut kenenkään muun osaksi. Mitä erilaatuisimpain laitosten ja yhdistysten sekä lukuisain maalais- ja kaupunkikuntain edustajia oli saapuvilla juhlallisessa ruumiinsiunauksessa, jonka Nikolainkirkossa toimitti professori G.G. Rosenqvist. Venäjän perustuslaillisten demokraattien puolesta puhuivat duuman jäsenet, professori Miljukoff ja Protopopoff, Upsalan yliopiston filosofisen tiedekunnan puolesta laski seppeleen Ruotsin täkäläinen pääkonsuli J. Lilliehöök ja Upsalan ylioppilaskunnan puolesta tohtori Olof Palme. Lukemattomat kansanjoukot olivat asettuneet kaupungin kaduille, katsellen ääneti ja avopäin kirkosta hautuumaalle kulkevaa ruumissaattoa. Vaunusta kantoivat ylioppilaskuntain kuraattorit ruumisarkun hautaan työväenyhdistysten jäsenten muodostaessa soihtukujan ja Helsingin torvisoittokunnan soittaessa surumarssia, jonka tilaisuutta varten oli säveltänyt arkkitehti Hugo Lindberg, koko hautaustoimituksen yliairut. Lasketut seppeleet, lähes 600, muodostivat haudalle miehenkorkuisen kummun.
Koko kotimainen sanomalehdistö — sekin osa, jonka valtiollinen kanta oli toinen kuin vainajan — antoi tunnustuksensa hänen suurelle kyvylleen, hänen jalolle luonteelleen ja hänen hartaan isänmaanrakkauden läpitunkemalle julkiselle toiminnalleen. Muista maista saapui monilukuisia surunvalituskirjeitä ja Skandinavian maiden, Venäjän, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian sanomalehdistö sisälsi lukuisia lausuntoja, joista huokui syvää kunnioitusta ja myötätuntoa vainajaa ja hänen elämäntyötään kohtaan. Eritoten oli näin laita Ruotsin sanomalehdistössä ja Venäjän vapaamielisissä lehdissä. Moskovan Mir-seurassa piti ruhtinas Dolgorukoff muistopuheen Mechelinistä, huomauttaen hänen ansioistaan rauhanasiassa. Venäjän taantumuksellisissa lehdissä kävivät arvostelut tietenkin aivan toiseen suuntaan.
Kotimaisissa sanomalehdissä ehdotettiin perustettavaksi Mechelinin muistoksi hänen mukaansa nimitetty rahasto, jolla edistettäisiin hänen harrastamiaan tarkoituksia. Lahjoja kertyi, mutta yritys ei ollut korkeiden viranomaisten mieleen. Keräys kiellettiin, joten ajatusta ei vielä ole voitu toteuttaa.
Suomessa oli Mechelin myöhempänä elinaikanaan yhä enemmän tunnustettu ei vain toisen tahi toisen puolueen, vaan koko kansan mieheksi, pääjohtajaksi siinä taistelussa, jota valtiollisessa mielessä yhtenäinen Suomen kansa kävi sille vakuutetun paikkansa säilyttämiseksi "kansakuntain joukossa". Hän ei saanut nähdä sitä päivää, jolloin Suomen valtiojärjestys taas oli turvattu. Hän ei kuitenkaan lakannut toivomasta sen päivän koittamista, hän uskoi käänteen tapahtuvan samalla kertaa kuin vapaampi aika koittaisi sille suurelle maalle, johon Suomi on yhdistetty. Sitä todistavat nekin sanat, joihin hänen viimeinen painatettu julkaisunsa "Uusi hallitusmuoto" päättyy [Murrosajoilta, II s. 113]: "Etäällä ei voi olla se aika, jolloin järjestelmän muutoksen täytyy tapahtua. Venäjä on nyt murroskaudessa, jolloin yksinvallan aikuiset perinnäiset aatteet koettavat estää uuteen valtiosääntöiseen valtiojärjestykseen kuuluvien periaatteiden todellista sovellutusta. Voidaan havaita, miten nämä vanhettuneet aatteet saavat entistä vähemmän kannatusta yleisen ajatustavan taholta. Pyrkimyksen luoda keisarikunnasta oikeusvaltio täytyy piankin voittaa. Silloin on aika käsissä pysyväisesti järjestää niin hyvin Suomen eduskunnan kuin valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman harkitsemalla ja hyväksymällä valtioperuskirjalla Venäjän ja Suomen väliset oikeussuhteet kumpaakin puolta tyydyttävällä tavalla. Silloin on myös oleva luonnollisin asia, että suuriruhtinaanmaa saa uuden hallitusmuodon, joka rakentuu Suomen senaatin ja eduskunnan, kummankin erikseen, jo v. 1907 oikeiksi ja tarkoitustaan vastaaviksi harkitsemille perusteille".
Uudenvuodenaattona 1912 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Monta ennustusta ja unelmaa on kytketty vuoteen 1913. Odotetaan suuria tapahtumia, jotka meidänkin maalle tuottavat paremman tulevaisuuden. Omasta puolestani en usko, että uudestaan saamme oikeutemme takaisin äkillisten mullistusten johdosta. Luulen, että meidän on lujina kestäminen koettelemukset, kunnes meidän onnistuu omalla taitavalla toiminnallamme aikaansaada välinselvitys, joka poistaa oikeuksiemme mielivaltaiset loukkaukset ja turvaa asemamme. Tämä tulos ei tietenkään ole saavutettavissa Venäjällä vallitsevan valtiollisen suunnan laadusta riippumatta. Mutta tämän suunnan muuttuessa paremmaksi on meidän saavutettava voitto omasta aatteestamme, omain hyvin harkittujen esitystemme ja ehdotustemme avulla. — Aivoni työskentelevät joka päivä, milteipä joka hetki, harkiten niin pääkysymysten kuin yksityiskohtainkin vaihtopuolisia ehdotuksia."
Oliko Mechelin, uskoessaan onnellisempain aikojen koittavan maallemme, liian optimistinen? Oliko hänen käsityksensä inhimillisestä olemassaolosta ja sen edellytyksistä tässä ja muissa kohdin kenties liian valoisa? On joskus väitetty, että niin oli laita. Voipa olla mielenkiintoista kuulla, mitä hän itse tästä sanoo. Elokuun 1:senä 1913 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa eräälle ystävälleen:
"Utelen välistä itseltäni, onko todellakin niin, että minä 'katselen oloja niin valoisalta kannalta', kuin sinä viime kirjeessäsikin arvelet ja moni aikaisemmin on väittänyt. Tämän itsetutkistelemuksen tuloksena on aina ollut, että niin ei ole laita. En kuvittele asemaa valoisammaksi kuin se todellisuudessa on. En suinkaan ole käsittämättä idästäpäin uhkaavain vaarojen laajuutta enkä oman yhteiskuntamme puutteellista valtiollista puolustuskykyä ja toimintatarmoa. Olen niinikään suruissani nykyajan julkisessa elämässä yltyleensä havaittavien rumien ilmiöiden johdosta. Korkeampia päämääriä ja siveellisyyttä kokonaan vailla oleva ulkopolitiikka, joka sotkee ja pahentaa kansainväliset suhteet. Valtionhallinnon turmelus. Valtiomiesten kiistat vallasta, pääasiallisesti oman personallisen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Hillitön nautinnonhimo ja rikkauksien tavoittelu, mistä köyhälistön luokkaviha saa loppumatonta yllykettä. Saamattomuus niiden uudistusten toteuttamisessa, jotka voisivat katkaista sosialismin harhaopeilta kärjen. Välinpitämättömyys vapauden todellisista periaatteista, joka ehkäisee yksilöjen kehittymistä todellisiksi valtion kansalaisiksi. Rikosoikeuden ja vankeinhoitojärjestelmän kehittymisen seisahdus, vaikka sellaisen kehityksen tarve räikeästi ilmenee eräänlaisten rikosten lisääntymisessä ja uusien esiintymisessä. Häikäilemätön tuhlaus sotavarusteluihin, minkä johdosta varoja vain niukasti riittää kansansivistyksen kohottamiseen. Huono henki useimmissa parlamenteissa, mikä ilmenee ryhmien juonitteluissa, rikollisissa mellakoissa ja heikkenevässä oikeuskehityksen vaatimusten harrastuksessa. Sanomalehdistön vilpillisyys j.n.e."