Genèvessä esittämiään mielipiteitä on Mechelin sitä ennen tarkemmin selvitellyt muun muassa aikakauslehti "Valvojan" marraskuun numerossa 1905. Kansainoikeutta, hän lausuu siinä, on tavallisesti katsottu käyvän sovelluttaminen vain suvereenisten valtioiden välisiin suhteisiin. Mutta kansainoikeusoppi on epätäydellinen, niin kauan kuin se ei kykene osottamaan, että ja miten sen periaatteet ovat sovellutettavissa sellaisiin valtioihin, jotka edelleenkin ovat toisiinsa yhdistettyinä joko yhteisen hallitsijan alaiseksi unioniksi tahi n.s. liittovaltioksi. Vieläpä enemmän — niidenkin kansakuntain ja kansan osain, jotka historian kulun johdosta eivät ole saavuttaneet itsenäisyyttä tahi joilla on vain vaillinainen itsenäisyys, mutta jotka ovat jonkin suuremman kansan muodostaman valtakunnan osana, tulee kansainoikeuden perustuksella olla sorrolta turvattuina.

Mechelinin lausunnot rauhankongresseissa ovat epäilemättä osaltaan saaneet aikaan, että nämä kongressit, jotka aikaisemmin miltei yksinomaan käsittelivät suvereenisten valtioiden välisiä suhteita sekä kysymystä, miten niiden välisiä sotia olisi ehkäistävä, myöhemmin ovat alkaneet kääntää huomionsa siihenkin kysymykseen, miten oikeuden vaatimukset on toteutettava, kun toisella puolella on suvereniteettia vailla oleva tahi vain vaillinaisesti suvereeninen kansa ja toisella kansa, josta edellinen on riippuvainen. Hän on niinmuodoin osaltaan saanut aikaan, että käsitys kansainoikeuden merkityksestä ja tehtävistä on tuntuvasti laajentunut.

Venäläisen Mir nimisen rauhanyhdistyksen Moskovassa toukokuussa 1913 toimeenpanemaan kokoukseen, jonne Mecheliniä oli useat kerrat kutsuttu, hän saapui, vaikka sairaana ja vastikään päättyneiden valtiopäiväin työstä väsyneenä, sekä piti siellä esitelmän rauhanasiasta. Muun muassa hän esitti ajatuksen europalaisen neuvoskunnan asettamisesta selvittelemään siirtomaakysymyksiä ja poistamaan näiden kysymysten aiheuttamia riitaisuuksia. Hän sai Moskovassa osakseen innokkaita suosion osotuksia eräässä hänen kunniakseen toimeenpannussa juhlassa, johon monta Venäjän vapaamielisten piirien huomattavaa edustajaa otti osaa ja jossa heidän tunteitaan tulkitsi ruhtinas P.D. Dolgorukoff, kiittäen onnelliseksi maata, joka oli synnyttänyt "sellaisia kansalaisia ja isänmaanystäviä, sellaisia maansa menestyksen ja arvon epäitsekkäitä esitaistelijoita".

Omassakin maassaan Mechelin koetti herättää rauhanaatteen harrastusta ja ymmärtämystä. Finsk Tidskriftissä hän syksyllä 1910 julkaisi kirjoitelman selontekoineen vastikään pidetyn Tukholman rauhankongressin keskusteluista. Samaan aikaan perustettiin hänen alotteestaan Helsinkiin rauhanystäväin seura, jonka perustava kokous pidettiin tammikuun 23 p:nä 1911, jossa tilaisuudessa Mechelin piti alustavan esitelmän. Seuralle asetettiin johtokunta, joka valitsi hänet puheenjohtajakseen. Saman vuoden lopussa hän rauhanystäväin kokouksessa Helsingissä piti esitelmän kosketellen muun muassa suunniteltua, mutta peruutettua Rooman rauhankongressia.

Mechelinin rauhanasian harrastus oli täysin sopusointuinen koko hänen vapaamielisen katsantokantansa kanssa. Ei ainoastaan yksityisellä ihmisellä, vaan jokaisella kansalla, jokaisella kansakunnalla tulee olla vapaus hallita itseään, valvoa omia etujaan, mikäli kykenee ja mikäli tämä vapaus soveltuu muiden yhtäläiseen vapauteen. Määrättyihin oikeussäännöksiin pukeutunut järjestys on tarpeen ratkaistaessa, miten sellainen yhteensoveltuvaisuus on toteutettava. Kansakuntain kesken tulee vallita oikeussuhde, jonka mukaan niiden välillä syntyvät vastakohdat käy sovittaminen väkivaltaa käyttämättä. Rauhan tulee vallita kansakuntain kesken. Mutta tämä vaatimus ei tiedä sitä, että sodan poistaminen millä keinoin ja millä ehdoin tahansa on ihmiskunnalle paras mahdollinen. Puolustussota voi kansalle, jota toinen ahdistaa, käydä välttämättömäksi ja olla sille itsepuolustusvelvollisuutena, samoin kuin yksilö voi olla eetillisesti velvollinen puolustamaan itseään ja omaisiaan laittomalta väkivallalta. Rauhanrakkaus ei ole samaa kuin puolustusnihilismi. Mutta paitsi että sodat tuottavat äärettömän paljon niin aineellista kuin siveellistäkin pahaa, on varsin epävarmaa, jääkö se puoli sodassa voittajaksi, jolla on puolellaan parempi oikeus. Ei ole varmaa, että eri kansojen vaatimukset saada vapaasti valvoa etujaan tulevat sodan avulla toteutetuiksi kohtuuden ja oikeuden mukaisella tavalla, toisin sanoen tavalla, joka ihmiskunnalle yleensä olisi paras ja hyödyllisin. Jos todella mieli turvata oikeuden voimassaolon kansain keskinäisissä suhteissa, ei tämä suhde saa olla vain väkivaltaan nojautuvan fyysillisen voiman varassa, vaan on se, ristiriitaisten vaatimusten esiintyessä, ratkaistava puolueettoman kansainvälisen viranomaisen antamalla sovintotuomiolla. Eikä tämän keskinäisen oikeussuhteen tule käsittää ainoastaan suvereenisia valtioita, vaan suvereniteettia vaillakin olevat ja vain osittain suvereeniset kansat. Näidenkin tulee saada nauttia luonnollisia oikeuksiaan. Jos nämä oikeudet sen lisäksi on — niinkuin esimerkiksi Suomen oikeuksien on laita — positiivisin oikeustoimin, sopimuksin ja juhlallisesti annetuin sitoumuksin vahvistettu, tulee niiden tietenkin olla sitä enemmän loukkaamattomat.

Epäilemättä Mechelin yhtä hyvin kuin kukaan muu tajusi, kuinka vaikeaksi kävisi poliittisessa käytännössä toteuttaa tätä kansainoikeuden aatetta. Miten taivuttaa vallanpitäjät, miten suuret kansat sitä noudattamaan? Todellisuudessa näyttää tämä aate olevan toteutettavissa vain inhimillisen kulttuurin kohotessa sellaiselle kehitysasteelle, että kansojen yleinen mielipide tunnustaa niiden keskinäisen suhteen olevan rakennettava oikeuden pohjalle ja jyrkästi tuomitsee sitä loukkaavan menettelytavan. Oikeusperusteelle rakentuva kansainvälinen järjestys on kaikille kansoille suurin piirtein nähtynä ja ajan pitkään hyödyllisin, omansa parhaiten edistämään ihmiskunnan menestystä. Kun sen vuoksi kansat inhimillisen älyn kehittyessä paremmin oppivat käsittämään kaikkien yhteisen menestyksen todelliset ehdot, on kansainoikeuden aate varmasti voimistumistaan voimistuva. Silloin toivottavasti paremmin ja paremmin onnistutaan sopivin keinoin, esimerkiksi käyttämällä yleistä boikottausta muiden kansain puolelta, pakottamaan ne, jotka haluavat loukata kansainvälistä oikeusjärjestystä, siitä luopumaan. Tietenkin on, niinkuin Mechelinkin huomauttaa, kansain sisäisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksellä vapaamieliseen ja kansanvaltaiseen suuntaan tässä kohden oleva suuri merkitys.

Hänen ei tarvinnut nähdä sitä maailmansotaa, jonka hävitykset alkoivat vain muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen. Mutta todennäköistä on, että vaikka hän olisikin elänyt siihen asti, ei hänen ajatuksensa rauhanaatteesta silti olisi muuttunut, sillä hän käsitti, että järjen vaatimuksen, jonkin eetillisen aatteen oikeus ja arvo ei ensinkään ole sen varassa, toimivatko ihmiset todellisuudessa sen mukaisesti vai sitä rikkoen. Pikemmin hän juuri tästä sodasta olisi saanut lisätukea käsitykselleen, että vanhan perinnäisen valtiotaidon, joka ei myönnä kansainvälisellä politiikalla olevan muita vaikuttimia kuin kansalliskiihkoiset intohimot ja omain, todellisten tahi luuloteltujen etujen itsekkään vaalimisen, on väistyminen toisen, korkeammalle tähtäävän, inhimillisen menestyksen ehtoja laajanäköisemmin katselevan politiikan tieltä. Ja hän olisi kenties toivonut, että juuri tämä sota sanomattomine kärsimyksineen on osaltaan avaava kansain silmät näkemään oikeuteen perustuvan rauhan välttämättömyyden sekä siten auttava tämän aatteen voittoon pääsemistä.

* * * * *

Mechelinin terveys huononi huononemistaan ja tauti (munuaistauti) tuotti hänelle kovia tuskia. Lääkärit varottivat häntä viettämästä päiväänsä työpöydän ääressä ja kehottivat häntä etsimään lepoa, mutta tätä neuvoa ei hän ehdottomasti tahtonut noudattaa, sillä hän ei katsonut olevansa oikeutettu oman terveytensä vuoksi keskeyttämään työtään sen hyväksi, minkä piti terveyttään tärkeämpänä. Hän kirjoittaa eräälle ystävälleen elokuun 24 p:nä 1912, saatuaan kutsun Genèvessä pidettävään kongressiin: "Omasta puolestani ponnistan viimeiset voimani matkustaakseni rauhankongressiin. — — Olen oikeastaan jo liian vanha niin pitkiä matkoja tekemään ja olemaan kongressien toimivana jäsenenä. Ikäkulu olen — — mutta velvollisuus kutsuu".

Vahvistaakseen kuitenkin terveyttään, mikäli velvollisuuden määräämä työ salli, oleskeli hän viime elinvuosinaan usein ulkomaisissa parantoloissa, milloin Voksenkollenissa Norjassa, milloin Gerardmerissä Vogesien vuoriseudussa, milloin Gasteinissa Itävallassa, milloin Tukholman läheisessä Saltsjöbadenissa. Kesäkuukausina kotimaassa ollessaan hänen oli tapana oleskella tyttärensä Celyn Bromarvin pitäjässä omistamassa, luonnonihanalla paikalla Hangon lähistössä merenrannikolla sijaitsevassa huvilassa.