Vielä kansanedustajatoimensa loppuaikoinakin Mechelin työskenteli Venäjän ja Suomen välisten suhteiden järjestämiseksi kumpaistakin maata tyydyttävällä tavalla. Voipa sanoa hänen tällä alalla tehneen uuden alotteenkin. Hän antoi nimittäin helmikuun 14 p:nä 1913 vapaaherra R.A. Wreden kera eduskunnalle anomuksen Venäjän ja Suomen suhdetta koskevain asiain käsittelyä järjestelevän "valtioperuskirjan" aikaansaamisesta. Tämän ehdotuksen mukaan, johon liittyi tekijäinsä laatima ohjelma, tulisi eduskunnan anoa venäläis-suomalaisen komitean asettamista ohjelmaa tarkastamaan sekä asian lähettämistä Venäjän valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman ynnä Suomen eduskunnan hyväksyttäväksi. Anomuksentekijät olivat, niinkuin he itse huomauttavat, koettaneet objektiivisesti arvostella asiaa siltä kannalta, mitä keisarikunnan oikeus ja etu todella vaati, samalla kun he olivat pitäneet kiinni siitä, että lait, jotka on aiottu olemaan voimassa yksinomaan Suomessa, on säädettävä Suomen lainsäädäntöjärjestyksessä, vaikka voivat koskea keisarikunnankin etuja. Tätä ehdotusta, joka ennen eduskunnalle antamista oli ollut porvarillisten puolueiden asettaman valtuuskunnan tarkastettavana, ei eduskunta kuitenkaan ehtinyt lopullisesti käsitellä. Tuskinpa anomuksentekijät itsekään uskoivat, että ehdotus eduskunnan hyväksymänäkään olisi lähimmässä tulevaisuudessa johtanut toivottuun tulokseen. Mutta he olivat siinä kuitenkin esittäneet aatteen, joka kenties on molemminpuoliseksi tyydytykseksi toteutuva tulevaisuudessa, kun kansalliset intohimot ovat ehtineet asettua ja Venäjä on saanut todellisen oikeusvaltion luonteen. Venäjän vapaamielisellä taholla on oltu sitä mieltä, että tämä "valtioperuskirjan" ehdotus on viittonut oikean tien venäläis-suomalaisen ristiriidan poistamiseen.

Mechelinin vaikutusvalta uudessa kansaneduskunnassa perustui hänen suhtautumiseensa vallitseviin puoluevastakohtiin. Vaikka valittuna ruotsalaisen puolueen ehdokaslistalla, pysyi hän edelleenkin sillä kannalla, että valtiollisen toiminnan määräävänä tarkoitusperänä maassamme ei tulisi olla toisen tahi toisen kielen harrastus, toisen tahi toisen kansatieteellisen kansanryhmän suosiminen, vaan kaikkien yhteisen isänmaan, Suomen valtion, etujen valvominen. Hän tunnusti kansallisuusaatteen oikeaksi, sikäli kuin se tarkoitti "jokaisen kansakunnan oikeudellista vaatimusta saada olla itsenäinen valtio tahi muodostaa sen". [Om statsförbund och statsunioner, s. 7.] Mutta kansakuntaa ei silloin ole käsitettävä vain kansatieteellisessä mielessä, vaan sinä ykseytenä, joksi jonkin maan väestö, vaikka siinä syntyperän ja kielen puolesta ilmeneekin erilaisuuksia, yhteisten historiallisten vaiheiden, yhteisen yhteiskuntajärjestyksen ja sivistyksen vaikutuksesta vähitellen on kehittynyt. Hänen silmämääränään eduskunnassakin oli sen vuoksi yksimielisen yhteistoiminnan aikaansaaminen valtiollisissa kysymyksissä. Ja todella hänen onnistuikin melko suuressa määrin saada aikaan sellaista yhteistoimintaa "porvarillisten" puolueiden kesken. Näiden valitsemat valtuuskunnat kokoontuivat neuvottelemaan yhteisestä menettelytavasta, ja useinkin Mechelin löysi sen päätösten muodon, johon kaikki voivat yhtyä. Suurilukuisinta, sosialistien, puoluetta hänen ei onnistunut haluamassaan määrässä saada lähennetyksi toisiin puolueisiin, siksi oli erikoinen luokkaetu siinä liian yksinomaisesti vallitsevana. Mutta ovatpa sosialistitkin toisinaan kulkeneet käsi kädessä toisten puolueiden kanssa, joten on päästy yksimielisyyteen eduskunnan menettelytapaan nähden ainakin tärkeimmissä tapauksissa.

* * * * *

Ihmeteltävällä sitkeydellä Mechelin jatkoi työtään elämäntehtäväinsä suorittamiseksi. Kansanedustajatoimensa ohessa hän jatkoi kirjailijatoimintaansa. Suomen maantieteellisen seuran julkaiseman suuren "Suomen kartasto 1910" nimisen teoksen tekstiosastoon on hän laatinut laajahkon kirjoitelman: "Valtiollinen ja hallinnollinen rakenne". Kotimaisissa sanomalehdissäkin hän edelleen julkaisi kirjoituksia. Tiedeseuran kokouksessa, jonka seuran jäseneksi hän oli tullut v. 1908, hän 1912 piti esitelmän "politiikasta". Mutta hän oli myös uutterassa kirjeenvaihdossa eteväin ulkomaisten valtiomiesten ja oikeusoppineiden kanssa, kirjoitteli edelleenkin ulkomaisiin sanoma- ja aikakauslehtiin sekä otti osaa lukuisiin vieraissa maissa toimeenpantuihin kongresseihin.

Alussa vuotta 1910 hän kehotuksen saatuaan matkusti Parisiin, missä hän Suomen kysymyksestä piti esitelmän, jota valmistaakseen hänellä omain sanainsa mukaan oli ollut vain lyhyt aika, mutta joka herätti vilkasta mieltymystä. Ystävälleen, vapaaherra R.A. Wredelle kirjoittamassaan, joulukuun 26:ntena 1910 päivätyssä kirjeessä hän sanoo olevansa uupunut paljosta valtiopäivätyöstä, kokouksiin osaaottamisesta, kirjailijatyöstä y.m. ja sen vuoksi aikovansa lähteä Grankullaan käyttääkseen kymmenisen päivää terveytensä hoitamiseen. "Mutta", hän lisää, "sitä ennen on minun maksettava lukuisia kirjevelkoja ulkomaalaisille ja valvottava lentokirjaseni" (kesäkuun 17/30 p:nä 1910 annettua venäläistä lakia koskevan) "levittämistä". Syystä käy sanominen, että Mechelin oli maamme puhemiehenä Europan valistuneen mielipiteen edessä. Kaikkialla hän saavutti sen etevimpäin edustajain personallisen kunnioituksen ja ystävyyden ja osasi herättää myötätuntoa syrjäistä maatamme kohtaan, osanottoa sen kohtaloon.

Myöhempinä elinvuosinaan Mechelin liittyi hartaalla mielenkiinnolla sivistysmaissa alulle pantuun toimintaan pysyväisen rauhantilan aikaansaamiseksi kansainvälisen oikeusjärjestyksen avulla. Keväällä 1900 oli etevä oikeusoppinut, Göttingenin professori von Bar, "der Burenkrieg, die Russifizirung Finnlands und die Haager Friedenskonferenz" nimisessä lentokirjasessa ehdottanut kansainvälisen laitoksen perustamista, jonka jäseninä olisi oikeusoppineita eri maista ja joka omasta alotteestaan ryhtyisi puolueettomasti ja perusteellisesti selvittelemään kansainvälisiä riitoja ja siten helpottamaan niiden ratkaisua rauhallisin keinoin. Mecheliniä tämä aate suuresti miellytti, ja hän arveli, että laitoksen oli otettava päätehtäväkseen kansainvälisen lakikirjan laatiminen, jonka nojalla valtioiden politiikkaa kävi arvosteleminen.

Samana vuonna tehdessään matkan ulkomaille kävi hän siinä mielessä tapaamassa von Baria, professori Westlakea Lontoossa sekä useita muita Ranskan, Saksan, Belgian, Hollannin ja Tanskan oikeusoppineita neuvotellakseen heidän kanssaan asiasta. Toistamiseen neuvoteltuaan v. Barin kanssa hän päätti koettaa saada Norjan Nobelkomitean johtomiehiä harrastamaan hanketta ja matkusti sitä varten Kristianiaan, missä kävi komitean puheenjohtajan, professori Getzin puheilla. Keväällä 1901 antoi sekä v. Bar että Mechelin Nobelkomitean hallitukselle esityksen asiasta. Getz laati näiden pohjalla ehdotuksen rauhanlaitoksen perustamiseksi Kristianiaan Nobelin lahjoitusvaroilla pääasiallisesti Mechelinin suunnitelman mukaisesti ja kävi saman vuoden lokakuussa tapaamassa viimeksi mainittua Tukholmassa. Valitettavasti Getz pian sen jälkeen kuoli, minkä tähden Kristianian komitea lykkäsi laitoksen perustamisen epämääräiseen aikaan.

Myöhemmin on Mechelin ottanut osaa useihin rauhanasiaa käsitteleviin kongresseihin, ja on hänellä niissä ollut sangen huomattava osa. Niinpä otti hän osaa 18:nteen yleiseen, Tukholmassa elokuussa 1910 pidettyyn rauhankongressiin, johon hänet virallisesti kutsuttiin ja jossa hänet valittiin Suomen ryhmän puheenjohtajaksi, minkä johdosta hän myös oli yleisten kokousten varapuheenjohtajia, jota paitsi hänet valittiin kongressin lakivaliokunnan jäseneksi. Hän alusti tässä rauhankokouksessa kysymyksen sotien syistä ja ehdotti, että Bernin kansainvälistä rauhantoimistoa kehotettaisiin asettamaan asiantuntijoista komitea laatimaan selontekoa 1815 v:n jälkeen käytyjen sotien todellisista syistä. Tuollainen täysin puolueeton ja objektiivisesti arvosteleva selonteko todistaisi, niin hän arveli, että valtioiden keskinäiset riidat olisi rauhallisella selvittelyllä voitu useissa tapauksissa sovittaa, jos sovinto-oikeutta olisi käytetty. Samalla olisi selvitettävä, mitä hallitusten sisäinen politiikka oli vaikuttanut niiden ulkopolitiikkaan. Hallitukset, jotka haluavat omassa maassaan pitää voimassa itsevaltiusjärjestelmää, voivat siitä saada sodan aiheen, esimerkiksi maita vastaan, jotka ovat vapaamielisen hallitusjärjestelmän esikuvana, tahi voitoilla ja valloituksilla pitääkseen valtaansa pystyssä omassa maassaan. Niinikään hän huomautti, että ainoastaan se rauha, joka on oikeuden vaatimusten mukainen, on todellinen rauha ja jonkin verran takaa sen pysyväisyyden. Ehdotus saavutti kongressin hyväksymisen. Toiseltakin taholta tehtiin samansuuntainen ehdotus ja vuonna 1911 myönnettiin Carnegierahastosta 120,000 dollaria palkinnoiksi mainittuja kysymyksiä käsittelevistä teoksista. Tukholman kongressissa käsiteltiin Suomenkin kysymystä, jolloin yksimielisesti tehtiin päätöslauselma Suomen hyväksi. Mechelin ja hänen suomalaiset toverinsa olivat tietenkin esteellisinä ottamatta osaa päätöslauselman tekoon. Kongressin osanottajain kunniaksi Saltsjöbadenissa toimeenpannussa juhlassa Mechelin piti ruotsalaisille isännille puheen, joka sai osakseen myrskyistä suosiota.

19:s rauhankongressi oli määrä pitää Roomassa syyskuussa 1911. Mechelin, joka oli kutsuttu sen kansainvälisen komitean jäseneksi, jonka tuli johtaa kongressia, missä muun muassa oli aikomus järjestää rauhanasiaa käsitteleväin teosten ja kirjoitusten näyttely, lähetti sitä varten Roomaan valokuvan Helsingissä olevan Aleksanterinpatsaan "Laki"-ryhmästä sekä lyhyen selonteon Suomen kansan suhtautumisesta rauhanaatteeseen. Selonteossa mainitaan suomalainen sananlasku: "Sota sortaa, rauha rakentaa", ja sanotaan muun muassa: "Ulkonaisen rauhan siunaukset ovat tehottomia kaikkialla, missä oikeuden ylivalta on toteuttamatta valtion sisäisessä elämässä. — — Rauhanaate, vaikkakin suuntautuneena ensi sijassa kansainvälisiin suhteisiin, on samalla kertaa terveellisesti ja yhä vastustamattomammin vaikuttava jokaisen sellaisen valtion sisäpolitiikkaankin, joka haluaa saada rauhansuojelijan kunniakkaan nimen."

Suunniteltu rauhankongressi peruutettiin kuitenkin koleran puhkeamisen johdosta, ja samoihin aikoihin alotti Italia sen Afrikan sodan, jonka tarkoituksena oli Tripoliin valloitus. 19:ttä rauhankongressia ei sen tähden pidetty Roomassa, vaan Genèvessä, ja avattiin se vasta syyskuussa 1912. Mechelin oli sen osanottajia ja samoissa toimissa kuin Tukholman kongressissakin. Hän alusti uudestaan kysymyksen sotien syiden selvittelemisestä ja teki selkoa siitä, mitä asiassa oli aikaansaatu. Tämän ohessa hän, yhtyen ranskalaisen Emile Arnaudin tekemään ehdotukseen kansainvälisen julkisen oikeuden kodifioimisesta, huomautti, että mainitun oikeuden periaatteita on noudatettava jokaiseen valtioon ja kansaan nähden, olivatpa ne suvereenisia tahi eivät. Niidenkin kansakuntain, jotka eivät muodosta suvereenisia valtioita, vaan ovat muista mahtavammista kansoista riippuvia, tulee voida vedota yleisiin kansainvälisiin oikeusperiaatteisiin ja saada muilta kansoilta apua sellaista sortoa vastaan, jonka tarkoituksena on heidän menestyksensä ja itsenäisen sivistyksensä tuhoaminen. Kongressi hyväksyi nämä näkökohdat ja julkilausui myötätuntonsa sorrettuja, pieniä kansakuntia, niiden joukossa Suomenkin kansaa kohtaan. Tunnustukseksi ansioistaan rauhanasian palveluksessa sai Mechelin Genèvessä kongressin jäsenten puolelta juhlatilaisuuksissa osakseen suosionosotuksia.