Tultuansa semmoisiin paikkoihin, missä näkee koralleja ja helmisimpukoita, antaa hän merkin laivassa olevalle väelle, joka nyt pysähyttää kellon, kunnes hän on kerännyt minkä löytää taikka tarvitsee uutta ilmaa. Nykyiseen aikaan on myös vaatteita nahasta tahi gummi elasticumista, jotka ovat niin vedenpitäviä, ett'ei sukeltaja tarvitsekaan kelloa. Hän pukee nämät vaatteet yllensä ikääskuin hansikan. Silmien edessä on ikkuna. Ilmaa hän saapi putken kautta, joka riippuu sen ketjun vieressä, jolla hän laskeutuu alas. Kuitenkin on hyvin vaikeata aina saada hänelle tarpeeksi raitista ilmaa. Wastenluontoista ja vaarallista ainakin semmoinen sukeltajan työ on, mutta hyvin ihmeellistä kuitenkin lienee siellä meren pohjalla oleminen. Saksalainen runoilija Schiller on kauniissa runoelmassaan, nimeltä "Sukeltaja", erinomaisen kauniisti kuvaellut siellä elämisen. Hän kertoo eräästä kuninkaasta, joka viskasi kalliin pikarin mereen ja kehoitti nuoria ritarejansa noutamaan sitä takaisin. Joka nyt tahtoi mennä pikaria etsimään, hänelle oli kova vaara tarjona. Muuan nuori ritari uskalsi ruveta tähän vaaralliseen yritykseen ja hänellä olikin onni löytää pikari, joka oli tarttunut korallin sakaraan. Tällä paikkaa käypä kova merivirta sinkautti hänet takaisin ylös meren pintaan. Mutta niin onnellisesti ei useamman kerran voinut käydä. Waan olipa kuitenkin kuningas niin julma, että vielä toisteen viskasi pikarin aaltojen sekaan; se rohkea nuorukainen syöksi toistamiseen itsensä mereen, mutta eipä enää palannutkaan.
Kun vastedes koulussa saatte lukea saksaa, niin saanette oppia ulkoa tämän kauniin runoelman. Jos sitte oikein hyvin osaatte lukea sen minun kuullakseni, niin minäpä mielelläni kuuntelen. Mutta jos se oraillen ja huonosti käy, niin paikalla lähdenkin pois. Woikaa nyt hyvin vaan!
XII.
Wuorikaivanto.
Monella eri tavalla olette te, ystäväiseni, kulkeneet kanssani ympäri maailmaa, milloin maalla, milloin ilmassa, milloin taas vesillä ja veden alla. Nyt aion vielä lähteä kanssanne vähän matkaa maan sisään. Tätä kulkua varten emme tarvitse vaunuja hevosineen, emme höyryveturia, emme laivaa emmekä sukelluskelloa, vaan ainoastaan jonkinlaisen kopsan tahi sangon, joka lasketaan alas juuri kuin kaivoonkin. Että maa on suuri ja lavea, sen jo tiedätte, niinikään sen olevan melkein omenan muotoisen. Mutta mitä tämän omenan sisässä on, sitä ei kenenkään ihmisen silmä vielä ole nähnyt. Oppineet miehet kuitenkin arvelevat sen keskuksen, sen sydämen olevan tulta täynnä. Ihmiset ovat uteliaisuudessaan keksineet keinoja päästäksensä maan sisään, mutta tulisydämeen saakka eivät ole tulleet. Ovat vaan saaneet tungetuksi pikkuisen matkaa, melkein sen verran kuin omenan kuori on itse omenan suhteen, jos maan siihen vertaamme; mutta sekin jo meidän mielestämme on melkoinen syvyys.
Niissä paikoin maata, joita ihmiset tähän asti ovat voineet tutkia, löytyy hyvin merkillisiä ja arvoisia aineita, es:ksi kivihiiltä, jota käytetään kuumennukseksi ja lämmitykseksi, metallia, joista lukemattomia kaluja tehdään, kuten rautaa, vaskea j.n.e. sekä kultaa ja hopeata, jota rahaksi lyödään. Me emme ensinkään voi ajatella, kuinka ihmiset voisivat tulla toimeen ilman metallitta. Jos silmäilette ympärillenne, niin näette, miten niin monta lukematonta kalua ja kapinetta on tehty metallista: veitsi, jolla leipää leikataan, lusikka, jolla soppaa syötte, vaskikolikka, jolla leipä maksetaan. Ennenkuin tätä edemmäksi luette, pitää teidän nyt heti kohta minulle luetella kymmenen tahi kaksikymmentä eri esinettä, jotka joko kokonansa taikka vaan osaisi ovat raudasta.
Menemistä maan sisään sanotaan kaivosmutkaksi. Minä olen ollut monessa vuorikaivannossa, minut on laskettu alas tynnyrissä ja köysissä, yhdessä vuorimiesten kanssa taikka yksinäni. Hyvin kummalliselta tuntuu semmoinen pimeään ja syvään kaivoon laskeutuminen, yhä vaan syvää syvempään, jonneka, senhän arvaatte, ei ainoatakaan valon-sädettä pääse. Jokaisella, joka sinne menee alas, on pieni lamppu sidottuna joko rinnan eteen taikka lakkiin. Merkillisin kaikista näkemistäni vuorikaivoksista on Wielizka'ssa, lähellä Krakovan kaupunkia Karpati-vuorten juurella. Sieltä ei kuitenkaan saada kivihiiliä eikä mitään metallia, vaan suolaa. Tämä suolakerros sanotaan noin kuusisataa vuotta sitte tavatuksi ihan sattumaltaan. Puolan kuninkaan Boleslav VI:nen puoliso oli kadottanut vihkisormuksensa. Tätä sormusta ehtimiseen etsittäessä löydettiin suolakerros muutaman vuorihalkeaman pohjassa. Tässä vuorikaivoksessa on neljä kertaa päälleksyttäin ja joka kerrassa on monta monituista huonetta ja salia ja käytävää, juuri kuin äärettömän suuressa palatsissa. Mutta tämän suuruista palatsia ei ole kellään keisarilla, sillä se on kahta peninkulmaa pitkä ja kaikissa käytävissä on mittaa noin 120 peninkulmaa. Ajatelkaapa nyt sitä semmoista matkan pituutta. Kun joskus kuljette yhden peninkulman, niin sehän jo on kuinka pitkä; ja täällä saatatte kuleskella 120 sen vertaa ja aina nähdä jotakin uutta. Itse vuorilaitoksessa on muutamin paikoin juuri kuin olisi jossakin loihtulinnassa. Kaivoksen ollessa valaistuna suolapatsaat ja seinämät kiiltävät ja välkkyvät timanttien tavoin. Paljon muun seassa on täällä kaivoksessa kuusitoista lammikkoakin, joissa veneillä soudellaan. Yhdessä salissa on mitä kauniimpia koristuksia, jopa kokonainen kynttiläkruunukin suolasta; tämä nimittäin on kivi-suolaa, sillä keittosuolasta ei saata tehdä semmoisia teoksia. Keittosuolaa valmistetaan kivisuolasta, mutta saadaan sitä meren vedestäkin. Yhteen kaivoskertaan on rakennettu pieni kirkkokin, jossa entisiin aikoihin joka sunnuntaina pidettiin jumalanpalvelus. Siellä on työssä tuhat työmiestä sekä kuusikymmentä hevosta, jotka vetävät suolaa semmoisiin paikkoihin, joista sitä vivutaan ja nostetaan ylös maan päälle. Näillä hevosilla ovat tallinsa maan sisässä ja ne ovat yötä ja päivää täällä maan alla.
Miten ihmeellisen kaunis kuitenkin luonto on! Mihin vaan matkustaa ja mihin katsoo, joka paikassa on ihmeteltävää. Meidän ympärillämme on kaikkialla luonnon ihmeitä ja ihanuuksia. Ihmisen tehtäviin kuuluu pyrkiminen tuntemaan näitä ihmetöitä, jotta aina enemmän saisi ihmetöitä, jotta aina enemmän saisi ihmetellä Jumalan kaikkivaltiaisuutta, Jumalan viisautta, Jumalan rakkautta. Kokekaa pyrkiä tämän tarkoituksen perille, se johdattaa Jumalan tykö. Kaikilla teillä maan päällä on ainoastansa silloin jotakin arvoa, kun vievät meitä taivaallisen Isämme luokse, joka on maailman luoja ja ylläpitäjä ja semmoisena niin ylevä ja jalo, ja joka on suonut ihmiselle voiman löytöihin ja keksintöihin, jotka tietoa kartuttavat. Että vielä, lapsikullat, on toinenkin tie Jumalan tykö, se tie, jota Herramme Jesuksen elo ja olo osoittaa, senhän te tiedätte. Ilmestykset luonnon ja Jumalan sanan kautta saattavat siunauksen maan päällä ja taivaassa. Johdattakoon Herran armo teitä kaikkia tätä tietä! Sitä sydämensä pohjasta teille toivottaa
harras ystävänne ja Setänne Risto.