Risto setän kirjeet, lasten hyödyksi

by Thekla von Gumpert

Amerikassa on suuria sokerimaita. Sokeriruokojen kypsyttyä lyödään ne poikki ja kaikki neste puserretaan ulos. Tämäkin neste keitetään ja sitä sanotaan sitte sokerisannaksi, josta sittemmin isoissa vaaprikoissa suurella työllä valmistetaan niin sanottuja sokerikekoja. Sokerin kasvatusmailla Amerikassa tarvitsee niiden omistaja monta ahkerata kättä hoitamaan niitä. Kun meidän maassa maanviljelijä mielii kyntää peltonsa ja korjata eloa, niin hän joko pestaa itsellensä palkollisia taikka työmiehiä päiväpalkalle. Niille ihmisille, jotka tahtovat hänen luonansa työtä tehdä, sanoo hän: "minä annan teille asunnon, ruoan ja palkkaa, tahdotteko tulla palvelukseeni?" Työntekijät suostuvat siihen ja jäävät olemaan hänen luonansa niin kauan kuin isäntänsä tahi he itse tahtovat. Amerikassa tosin myös saattaa pestata työväkeä; mutta siellä on myöskin tapa ostaa työmiehiä samoin kuin pöytiä ja kaappeja ostetaan. Semmoisia sanotaan orjiksi. Toisilla on jyviä, voita, villoja, kankaita ja muuta tavaraa kaupaksi, toiset taas ostavat näitä, kun näitä tarvitsevat. Amerikassa pidetään orjamarkkinoita, joissa saapi ostaa mustia työntekijöitä. Ken jonkun neekerin ostaa, hän saa tehdä hänen suhteensa mitä vaan tahtoo, ja neekeri ei saa koskaan lähteä herransa luota; ei sittekään, vaikka tahtoisi hakea itsellensä toista palveluspaikkaa, sillä hän on herransa oma juuri kuin mikä pöytä tahi pytty. Saattaapa herra vielä myödäkin hänet, jos tahtoo. Tämä tällainen asia on kovin surkeata ja se on nostanut paljon riitaa ja sotaa maailmassa. Useat herrat pitävät orjiansa hyvin pahasti; mutta on niitä joukossa parempiakin ja sen minäkin näin. Tunsin siellä Amerikassa erään englantilaisen herran, nimeltä Harris, joka oli suuren sokerimaan isäntä. Häntä neekerinsä sydämellisesti rakastivat, sillä hän oli isänä heille ja piti heistä huolta kaikella tapaa. Harris herralla oli kaksi lasta, poika William ja tytär Alice. He usein leikkivät neekerien joukossa ja hyvin erinomaista oli nähdä näitä kahta heleänvalkeata lasta pikimustain työmiesten joukossa. Heidän paras ystävänsä kuitenkin oli David, sillä hän teki kaikkia mitä suinkin voi heitä huvittaaksensa. "Mistä saisimme opettajan Williamille ja Alicelle?" sanoi kerta Harris. David oli opinhaluinen nuorukainen, hänpä tarjoutui näiden opettajaksi. Isä nauroi sydämen pohjasta, sillä David ei itsekään osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta lapset olivat vielä pieniä ja musta David tahtoi ruveta käymään koulua oppiaksensa lukemaan ja kirjoittamaan. "No", ajatteli isä, "jos pojalla on niin hyvä halu käydä koulua, niin käyköön sitte". Lähitienoossa oli koulu. Sinne lähetettiin David ja pantiin pieninten lasten joukkoon. Hän oli niin erinomaisen ahkera ja tarkkaavainen, että opettaja pian rupesi opettamaan häntä yksin. David oppi nyt ei ainoastansa lukua ja kirjoitusta vaan myös uskonoppia, niin että voi tulla kastetuksi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristityitä, vaan pakanoita, ja semmoisena hänkin oli tullut Afrikasta meren yli Amerikaan. Kun hän oli kasteen saanut, olivat molemmat lapset jo kasvaneet niin suuriksi, että hän saattoi ruveta opettamaan heitä. David piti heistä paljon ja he hänestä, niin että lukeminen edistyi oikein hyvin. Väliajoilla luki David hyviä kirjoja ja oppi niistä yhä enemmän, niin että saattoi monta vuotta olla lasten kotiopettajana. Kun nämät sitte lähetettiin muutamaan Londonin koululaitokseen, seurasi David myötä ja luki yliopistossa niin paljon, että pääsi papiksi. Sittemmin palasi hän Amerikaan sekä käännytti ja kastoi kristinuskoon paljon neekerejä.

Ei muuta kuin hyvästi nyt, lapsikullat. Jos eläessäni vielä kerta tulen Amerikaan, tottahan saan sanoa terveisiä teiltä sille hyvälle Davidille.

X.

Teen saanti.

Tämän edellisessä kirjeessäni kerroin teille sokerimaista Amerikassa; tänäpänä saatte kuulla, miten teetä saadaan. Eihän tee sokeritta maistu hyvältä, eikös niin, ystäväiseni? Wanhempanne eivät varmaankaan anna teidän juoda semmoista teetä, jota meillä kasvaa, osittain puissa, osittain niityillä. Wallan pienet lapset, jotka vielä kehdossa makaavat, saavat juoda saunakukista keitettyä teetä. Näiden pienoisten parkuessa ajattelee äiti: "mun pikku nukkeni lienee kipeä", ja käy kohta tuomaan vähän saunakukkia, kaataa kiehuvaa vettä päälle, juoksuttaa sille teeveden siivilän läpi, panee sokeripalan kuppiin ja antaa lapselle muutaman teelusikallisen. Kun isommat lapset ovat vilustuneet ja yskivät, niin he peitetään sänkyyn ja heillekin annetaan teetä, että tulisivat hikeen: tämä tee on seljapuun teetä eli rintateetä.

Mutta se tee, jota aika ihmiset juovat, tuodaan samoin kuin kahvikin, Kiinasta. Sillä pojalla tahi tytöllä, joka tuntee Risto setän ja lukee hänen kirjeitänsä, pitää aina oleman kartta käsillä. Kuka tietää Kiinasta, josta teetä saadaan? Mikä Kiina on? Etsipä se nyt kartasta. Jos äitinne tahi vanhempi sisarenne lukee teille näitä kirjeitä, hepä varmaan näyttävät, missä Kiina on. Se suuri ja lavea maa Aasiassa on nimeltään Kiina. Siellä asuvat Kiinalaiset, jotka pitävät hyvin eriskummaisia hattuja ja niskansa takana pitkää hiuslettiä. Kiina on hyvin merkillinen maa ja Kiinalaiset ovat viisasta kansaa ja hyvin taitavia käsitöiden tekijöitä. He valmistavat oivallista silkkiä ja vahvoja pumpulikankaita ja erittäinkin kaunista posliinia. Ehkä joku teistä on nähnyt pieniä kiinalaisia kahvikuppiakin? Muinoin eli Kiinan mailla eräs hyvin oppinut ja hurskas mies, nimeltä Konfucius: hän sääsi Kiinalaisille hyviä lakeja ja antoi heille useita hyviä neuvoja sekä perusti uskonnon, jota useimmat Kiinalaiset tunnustavat. Tähän asti on ollut vaikea päästä Kiinan maahan, jonka vuoksi ei kristityitä lähetyssaarnaajoitakaan ole saanut tulla sinne saarnaamaan niinkuin muille pakanallisille kansoille. Kiinalaiset karttavat yhtymistä muiden kansain kanssa ja tahtoisivat kaikkia ennemmin elää kuin suljettuina linnoihin. Senpä vuoksi he rupesivat rakentamaan muuriakin koko valtakuntansa ympäri. Wasta nykyisempinä aikoina on Europalaisille onnistunut päästä likempään yhteyteen kiinalaisten kanssa. Kauppamiehiä jo ennenkin pääsi sinne, mutta vaan muutamiin harvoihin satamoihin. Näihin he saivat jättää tavaransa sekä vaihettaa niitä teehen ja posliiniin; mutta sen tehtyä täytyi heidän heti kohta purjehtia pois eivätkä saaneet mennä edemmäksi sydänmaille. Paljon olen matkustellut, mutta Kiinassa en vielä ole käynyt, vaikka minua kovin haluttaa tulla tuntemaan Kiinan merkillistä kansaa. Teetä, josta nyt mielin kertoa teille, kasvaa siellä paljolta. Teepensaan lehdet riivotaan pois, kun niiden kokoamisen aika on tullut, kuivataan sitte ja sullotaan laatikkoihin. Suomeen tuodaan teetä joko purjelaivalla taikka maata myöten Siperian ja Venäjän kautta. Jos katselette karttaa, niin näette, kuinka pitkät matkat teen pitää kulkea, ennenkuin tulee mammanne teetuosaan. Merta myöten tuotu tee ei ole niin hyvää kuin se, jota kauppamatkueissa tulee Venäjälle, mutta tämä jälkimmäinen onkin paljoa kalliimpaa.

Kun äitinne joskus antaa teidän juoda hiukan verran teetä, niin ette saa unhottaa, että teidän tulee siitä kiittää kiinalaisia, ja että sokerin, joka sen makeaksi tekee, ovat neekerit viljelleet Amerikan Länsi-Intiassa. Mutta maidon, jota äiti kaataa kuppiinne, on Suomen lehmä antanut.

XI.

Sukelluskello.

Edellisissä kirjeissäni olen teille puhunut niistä eri matkustuslaaduista, joita ihmiset nykyjänsä voivat käyttää. Olen kertonut matkavaunuista, joita käytetään, missä ei ole rautateitä, niinikään höyryvaunuista sekä aluksista, joilla vesiä kuljetaan; sitte vielä ilmalaivasta ja myöskin erämaan laivassa. Tänään aion sanoa pari sanaa semmoisesta kulkemisen tavasta, jota ei käytetä maalla, ei merellä, ei ilmassa, vaan meren pohjaan menemiseksi. Tiedättehän, lapset, että veteen pudonneet ihmiset hukkuvat, jos eivät osaa uida taikka muut eivät vedä heitä ylös; ja nyt sanon minä saatettavan oleskella meren pohjassakin. Niitä ihmisiä, jotka rupeavat näin eriskummalliselle vesimatkalle, sanotaan sukeltajiksi. Ihminen tarvitsee ilmaa elääksensä, hän hengittää ilmaa sisäänsä ja taas ulos: mutta ilmattomassa paikassa täytyy hänen tukehtua. Jos hän es:ksi pantaisiin johonkin tiiviisen arkkuun ja kansi kopahutettaisiin kiinni, niin hän hirmuisissa tuskissa kuolisi. Meren pohjalla on paitse kaloja hyvin paljo merkillisiä aineita, niinkuin kauniita koralleja, helmisimpukoita j.m. Ihmiset käyttävät niitä koristeiksi ja kaikille luonnon ystäville on hyvin huvittavaista katsella näitä esineitä. Näiden saamista varten meren pohjasta ylös ilmoihin on muuan keino keksitty. Sukeltaja lasketaan sukelluskellossa alas veteen. Ajatelkaapa olevaksi hyvin suuri kello, joka pannaan kumoon sukeltajan päälle. Tämä siellä kellon alla kiinnittää ketjuilla itsensä kellon laitoihin. Nyt vaipuu kello veteen, vettä tulee alapuolesta sisään, mutta nousee vaan noin puoliväliin kelloa. Tämän yläpuoleen jääpi ilmaa, joka ei pääse pois. Sukeltajan suu ja nenä eivät siis ole vedessä, vaan voimat hengittää ilmaa, s.o. hän ei saata veteen kuolla. Mutta sittekään ei ihminen voi kauan olla veden alla upoksissa, sillä siinä ei ole kyllä, että saa ilmaa elääksensä, vaan ilman pitää myös olla puhdasta ja raitista. Ihmisen uloshengittämä ilma on pilautunutta: vähässä ajassa on hän henkimällä vetänyt itseensä kaiken puhtaan ilman kellosta ja täyttänyt tämän vahingollisella hengellä. Ja kun näin on tapahtunut, niin hänen heti täytyy tukehtua. Sukeltaja tuntee vallan hyvin, milloin puhdas ilma on loppunut, ja silloin hän ravistaa rautavitjoja, joissa kello riippuu, ja hänet vedetään jälleen ylös. Sukelluskellon etupuolessa on lasinen ikkuna, josta sukeltaja näkee ympärillänsä meren pohjassa olevat esineet.