Kun matkalle lähdetään, niin tavallisesti paljon uutta nähdään. Tähän asti olen kertonut teille kaikenlaista siitä, miten eri tavalla matkustetaan, vaan en ensinkään, mitä matkoillani olen nähnyt. Sen nyt tahdon tehdä. Hyvinpä tietänette, lapsi kullat, mikä metsä on, sillä tietysti joskus olette semmoisen läpitse kulkeneet; mutta mikä aarniometsä on, sitäpä hyvin harvat teistä tietänevät. Kylläpä aarniometsässäkin on lapsia, mutta tuskinpa ainoakaan näitä kirjeitäni sinne tulee. Aarniometsä on metsäin seassa sama kuin jättiläinen ihmisten joukossa, nimittäin hyvin iso ala maata, johon mahdottoman suuria ja vanhoja puita on kasvanut ja jotka ovat sidottuina toisiinsa pensailla ja muilla kasveilla, niin ett'ei semmoisessa metsässä ollenkaan saata kävellä niinkuin meidän metsissä. Senlaisia aarniometsiä tavataan kaukaisissa maissa, missä vähä ihmisiä asuu ja missä puut siis saavat vuosisatoja kasvaa rauhassa kenenkään estämättä. Meillä kaadetaan puut osittain huoneiden ja laivojen rakentamiseksi, osittain poltettaviksi. Meidän metsissä on myös eläimiä, vaan ainoastaan jäniksiä, kettuja, susia ja karhuja: mutta aarniometsissä saa nähdä useita julmia petoeläimiä, joita vaan eläimistöistä eli menaserioista ja kuvakirjoista olette tulleet tuntemaan. Lienen jo ehkä puhunut minulla olevan niin kovin suuren halun matkustaa; mielelläni tahtoisin oppia tuntemaan koko maan, vieläpä mennä kuuhunkin, jos vaan mahdollista olisi; mutta sinnepä eivät ihmiset pääsne, sillä vaikka ilmalaivalla voi päästä pilviin saakka, niin sieltä vielä on matkaa kuuhun. Minä olen jo nähnyt paljon asioita, olen nähnyt isoja kaupunkeja, pieniä kaupunkeja, kyliä, metsiä, peltoja, niittyjä, puutarhoja. Mutta kun aina olin ollut ihmisten parissa, aina semmoisilla seuduin, joissa heti saatoin nähdä ihmisten käsien työtä tehneen; niin nyt olin aivan utelias näkemään, miten laita on niissä paikoin, missä ei ihmisiä oleskele. "Aarniometsä", arvelin minä, "sepä oikein ihmeelliseltä näyttänee. Siellä ei ole ihmisen jalka käynyt milloinkaan". Läksin siis menemään, ajoin troskalla rautatienkartanoon, sieltä rautatietä Helsinkiin, täällä höyrylaivalla "Aleksander" Lyypekkiin ja sitte Hampurista purjelaivalla Amerikaan. Siellä tulin ensin suureen kaupunkiin, sillä aarniometsiä ei heti meren rannalla ole. Tässä kaupungissa tapasin erään miehen, joka mieli myödä minulle jonkun alan aarniometsää. Hän näytti minulle kartasta, missä se oli, minä maksoin hänelle vähäisen summan rahaa ja läksin sitte etsimään metsätilustani. Minä tiesin saavani siellä olla ihan yksin enkä löytäväni mitään huonetta enkä mitään ruokaa; tiesin pitävän itse rakentaa huoneeni ja itse hankkia ruokaa. Huoneuksen rakentamista vasten täytyi minun kaataa puita aarniometsästä ja sitä en voinut tehdä kynäveitsellä, joka oli taskussani. Aarniometsässä pitää oleman salvomiehenä ja sentähden ostin työkaluja. Wielä oli hankkiminen itselleni pyssykin, jolla saatoin ampua paistin itselleni, sekä myös maanviljelykaluja maata muokatakseni ja potaatteja istuttaakseni. Sitte kuljin monta päivää erästä, Mississippi nimistä, jokea ylöspäin ja tultuani siihen paikkaan, kussa piti nousemani maalle, otin suuren kaluarkkuni ja läksin hakemaan likimmäistä uudistilallista. Tämä oli jo varallinen mies ja häneltä vourasin hevoset ja rattaat mennäkseni omaan aarniometsääni. Viimein jo yksinäni olinkin arkkuineni jättiläis-metsässä. Kuinka toisin oli minusta kaikki kuin mitä olin odottanut näkeväni. Puita, puita, yhä vaan puita, pensaita, pitkää heinää, kaikenlaisia kasveja, kaikkia sekaisin, ei ensinkään aukeata maata. Huonetta rakentaakseni täytyi minun ensin raivata maa. Arvannette sen, mihin pulaan minä jouduin, vaikka oli kaikenlaisia kapineita. Kuitenkaan ei hätäni ollut niin suuri kuin ensi alussa luulin. Naapurini, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet aarniometsässä ja joilla oli huonerakennukset ja pellot, tekivät minulle apua. Muutamassa viikossa tuli pölkkyhuoneeni valmiiksi. Se tehtiin pyöreistä puunrungoista, jotka pantiin päälletyksin, ja siinä oli ikkunat kolmella puolen ja ovi neljännessä seinässä.
Nyt minä siis olin uudistilallinen — siksi nimittäin sanotaan maanviljelijöitä Amerikan aarniometsissä. Useinkin asuvat uudistilalliset monen peninkulman päässä toisistaan. Jolla on vaimo ja lapsia, hän kyllä saa eletyksi täänlaisessa yksinäisyydessä; mutta minä kun olin vallan yksin, niin tämä oloni useinkin oli minusta kamalata. Lähimpinä naapurinani oli hirviä, villikissoja, metsäkalkkunoita, käärmeitä, sammakoita, karhuja, kukkarohiiriä, j.m. Jos minua halutti tulla ihmisten pariin, niin täytyi käydä kuusi seitsemän virstaa aarniometsän läpitse. Kolme vuotta jaksoin minä kärsiä tämmöistä elämää, mutta sitte mielestäni jo olin saanut tarpeekseni, sillä uteliaisuuteni oli tyydytetty. Tulikin sitte luokseni muuan mies, joka mieli ruveta asumaan tässä. Naapurini olivat nimittäin hänelle kirjoittaneet täällä olevan kaupaksi pölkkyhuoneuksen ynnä myös peltomaita. Mies oli iloinen, kun sai ostaa valmiit kasvumaat, ja minä möin hänelle kaikki, yksin työkalunikin. Itse läksin sitte jalkaisin Mississippi-joelle, sitte höyryveneellä Nev-Orleansin kaupunkiin ja sieltä purjelaivalla kotiin takaisin. Kuinka minä iloitsin, kun taas olin kotona! Kaikkialla on hyvä olla, mutta kotona parhain. Jumala oli kanssani aarniometsässäkin, mutta mieleni oli vaan kotiin ja sitä ikävöitsin. Erinomaisen mielelläni minä matkustelen, mutta paras on kuitenkin ollakseni kodissa.
Tulevassa kirjeessäni juttelen teille amerikalaisesta farmista eli maatilasta ja uudistilallisista.
VIII.
Farmi.
Wiimeis-kirjeessäni lupasin puhua teille jotakin amerikalaisesta farmista. "Farm" on englanninkielinen sana ja merkitsee vähempää maatilaa: "farmer" on tilan vouraaja tahi tilanhaltija. Amerikassa sanotaan farmeriksi niitä, jotka joko itse ovat tehneet jonkun alan aarniometsää viljamaaksi taikka ostaneet valmiin uutistilan. Joka ihmisen pitää tekemän työtä, muuten hän ei ole ansainnut sitä, että Jumala on lahjoittanut hänelle terveet jäsenet ja hengenlahjat. Ihmisen työnteko on hänen erilaisen tilansa mukaan yhteis-elämässä. Wirkamies tekee työtä päällänsä ja kynällänsä, samoin myös oppinut. Sotamies oppii käyttämään aseitansa, käsityöläinen harjoittaa ammattiansa. Myös keisarikin työskentelee hyvin ahkerasti ja onkin hänellä kovin vaikeita töitä. Ylenkatsottava on jokainen, joka ei työhön kykene tahi jolta työtä puuttuu. Myöskin vaimoihmisten pitää oleman ahkeria, niinikään lastenkin; saattavatpa pienoisetkin kehittää tilkoja, kutoa sukkasiteitä, palmikoita, pistellä ompelumeistiä eli mynsteriä, piirrellä j.m. Ihminen on luotu tekemään työtä, ja toisaalta taas on niitäkin ihmisiä, joiden täytyy työtä tehdä voidaksensa elää. Niin on erittäinkin maanviljelijäin laita. Nyt vien teidät amerikalaisen farmerin luokse. Tuossa hän asuu pölkkyhuoneessansa, jonka hän on rakentanut naapuriensa avulla. Mutta hän tarvitsee ruokaakin. Ensi aikoina häntä naapurit auttavat, lainaavat hänelle leipää ja potaatteja, mutta vaan niin kauan, kunnes hän on kaatanut kaikki huoneen ympärillä seisovat puut, vääntänyt kannot ja juuret maasta ylös sekä kyntänyt ja kylvänyt. Jos uusi farmeri on laiska, niin hän voi kuolla nälkään tilallansa; mutta jos hän tekee työtä, niin hän saa enemmän satoa kuin vuodessa tarvitsee, jotta voipi myödä mitä yli on. Minä tunsin erään herra John'in, jolla oli kaunis farmi ja jonka luona asuin kokonaisen vuoden sitte kuin olin oman farmini myönyt.
Herra John oli kauan elellyt aarniometsässä ja hänen läheisyyteensä oli asettunut koko joukko perhekuntia; monen peninkulman laajuudella oli pölkkyhuoneita ja niiden ympärillä viljamaita, ja herra Johnin farmi oli melkein niiden keskellä. Joka farmilla asui perhekunta, muutamilla oli palkollisiakin, vaan ei suinkaan usealla, sillä tavallisesti farmeri itse vaimonensa ja lapsinensa toimittaa kaikki työt. Kirkkoa ei tällä seudulla ollut; jumalanpalveluksessa käydäkseen täytyi niiden asujanten kulkea pitkät matkat. Mutta kaikki kuitenkin kaipasivat keskenäistä yhdistymistä palvelemaan Jumalata, josko ei mihinkään kirkkoonkaan papin tykö. Myöskin mielivät asujamet panna koulun toimeen, sillä yksityisten perheitten oli kovin vaikea opettaa lapsiansa, kun ei kellään siihen ollut aikaa. Niinpä sitte herra John, hän kun asui kaikkein naapuriensa keskellä, päätti rakentaa koulutalon ja ehdoitteli minua koulumestariksi. Minulla ei ollut mitään sanomista sitä vastaan ja lupasin jäädä tänne siksi kuin erään farmerin poika, joka oli lähtenyt Europaan oppimaan ja harjautumaan koulunopettajaksi, sieltä palajaisi takaisin. Muutamassa viikossa valmistui koulutalo. Siellä minä istuin lapset ympärilläni ja opetin heille uskontoa, lukemista, kirjoitusta ja luvunlaskua. Sunnuntaisin kokoontuivat suuret ja pienet koulutaloon ja minä luin heille raamattua ja pidin rukouksia. Suurella mielihyvällä vielä muistelen tätä aikaa. Matkanhaluinen Risto setä oli nyt sidottuna kiinni isoksi aikaa. Saatonpa melkein sanoa sitä vuotta suloisimmaksi koko iässäni, jonka elin koulunopettajana farmilla, ja tästä virasta en luopunutkaan ennen kuin se uusi opettaja saapui paikalle. Minun koululapseni saattaisivat olla esikuvana teille, sillä he olivat ahkerampia kuin tavalliset koululapset Europassa. Auringon nousussa piti heidän ruveta auttamaan vanhempiansa karjan hoidossa ja toimittamaan kaikenlaisia askareita; koulutunnit oli minun sovittaminen näiden töiden mukaan. Te, ystäväiseni ette voi ajatella ja arvata, kuinka monet tehtävät näillä farmerien lapsilla on. Muistakaa heitä, kun teillä joskus ei ole halua heti tehdä sitä työtä, joka tehtäväksenne on pantu. Täyttäkää aina velvollisuutenne, olkaa tottelevaiset ja elkää milloinkaan unhottako Jumalan antamaa käskyä: "rukoile ja tee työtä!"
IX.
Sokerimaa.
Kuka lyö vetoa mun kanssani? Minä sanon: kaikki lapset syövät mielellänsä sokerikakkuja, leivoksia ja marjahilloja, juovat mielellään suklaata ja muuta, joka vaan makeata on. Eipä kukaan lyö vetoa, sillä ei kukaan lausu minun väitöstäni vastaan, kaikki ovat vakuutetut siitä, että minulla on oikein mielehistä ruoan höystettä. Senpä vuoksi luulenkin teitä huvittavan saada kuulla jotakin sokerin kodista. Joku aika sitte kuulin puhuttavan eräästä tyttösestä, joka piti niin paljon äitinsä sokerituosasta, vaan ei milloinkaan uskaltanut anoa sokeripalaa, vielä vähemmän ottaa semmoista ilman luvatta. Tämä tyttönen päätti laittaa itsellensä sokerimaan. Kun isä keväällä panetti potaatteja isoon peltoon, niin tyttö ahkerasti kaiveskeli oman puutarhansa pienessä penkissä. Saatuansa maan hyvin pehmitetyksi ripotteli hän siihen sokerimuruja. Siitäpä nyt tuli aika juhla; ei kuitenkaan mikään elojuhla tyttöselle, vaan pienille lintusille, jotka nokkivat kaikki sokerin muruset suuhunsa. Wanhemmat tosin nauroivat vähän, mutta samalla he myös sanoivat Jumalan antavan ainoastansa siemenien kasvaa, esimerkiksi kauran, rukiin ja nisun jyvien, niin myös potaattien j.n.e. Te, pikku ystäväni, jo kaiketi tiedätte ett'ei valmista sokeria voida kylvää eikä koota. Mutta mistä sitte sokeria saadaan? Farmilla asuessani minäkin joka vuosi kokosin sokeria; mutta minulla ei mitään sokerin kasvatusmaata ollut, sokeria juoksi minulle puista vaan. Mississippi-joen luona nimittäin kasvaa erästä puunlajia, nimellä sokerivahteri, jonka nesteestä eli mahlasta sen maan asukkaat keittävät sokeria. Kun neste keväällä puihin kohoaa, niin ne saavat uudet lehdet. Tähän aikaan vuotta on sokerivahterin neste hyvin makeata. Silloin minä ja naapurini muutimme muutamiksi päiviksi metsään. Siellä oli meillä erityinen pölkkyhuone, jonka suuressa liedessä oli tilaa avaroille rautapadoille. Sokerivahteriin väännettiin reiät, niihin pistettiin pienet putket ja niiden alle asetimme sangot. Sokerineste sai sitte valua sankoon, tästä se kaadettiin pataan ja keitettiin siinä. Sen makean nesteen alle tekeytyi nyt siirappia, joka jäähdyttyänsä hyytyi sokeriksi. Tällä tapaa ei kuitenkaan saada semmoista sokeria, jota puodista ostetaan, sillä sitä valmistetaan sokeriruovon tahi valkojuurikkaan nesteestä.