V.
Erämaan laiva.
Nyt me lähdemme hyvin kummalliselle matkalle. Kuten tämän edellisessä kirjeessäni sanoin, ei mikään laiva voi uida erämaan läpitse, kun se on paljasta hietaa. Näillä hieta-merillä käyttävät ihmiset matkataksensa kameleja, joita senvuoksi sanotaan erämaan laivoiksi. Erämaa eli aavikko on hedelmätöntä, paksulla hiedalla peitettyä maata, jossa ei kasva puita, ei pensaita, ei ruohoa, ei kukkia. Erämaassa et tapaa lähteitä, et puroja etkä jokia. Ainoastansa muutamissa kohdin on hedelmällisiä paikkoja, saarten näköisiä, missä ruohoa lähtee maasta, joitakuita pensaita viheriöitsee ja joku lähde porisee, semmoisia saaria hietameressä sanotaan kosteikoiksi. Suurimpia aavikoita on Sahara Afrikassa; Arapian erämaan Aasiassa te tietysti paremmin tunnette, sillä siellähän Israelilaiset vaeltelivat neljäkymmentä vuotta, jolloin Moses Jumalan käskystä pelasti heidät Egyptin vankeudesta ja orjuudesta. Sellaisen erämaan kautta kulkeminen on kovin vaivalloista, sillä vaunuilla on mahdoton päästä paksun ja kuivan hiedan läpi. Arapialaiset aina ratsastavat erämaan poikki, enimmiten kamelilla. Tavallisesti monen monituista henkeä, enimmäksensä kauppiaita, suostuu keskenänsä kulkeakseen yhdessä se vaarallinen matka. Heillä on silloin kokonainen karja kameleja, joita pidetään kuorma-eläiminä eli juhtina ja joiden selkään suuria kantamuksia ladotaan. Semmoinen kamelikarja ynnä tienneuvojain ja matkustajain kanssa on nimeltä kauppamatkue. Kun meren yli matkustetaan, niin otetaan mukaan suuret varat ruoka-aineita, siihen vielä juomavettäkin, sillä meren vettä ei saa juoduksi. Erämaan laivan täytyy samoin kantaa juoma-vettä selässänsä; mutta ompa sillä vatsassakin sitä. Eikös tämä ole hyvin ihmeellistä? Kamelin vatsassa on nimittäin eri kammio eli pesäke, jossa melkoinen määrä vettä pysyy puhtaana ja raitisna juuri kuin astiassa. Joskus tapahtuu, että kamelin täytyy tästä omasta vesivarastansa antaa ihmisillekin, luonnollisesti toki vaan suurimmassa hätätilassa. Kun kauppamatkuetta kohtaa onnettomuus, kun ei se oikeaan aikaan voi päästä sille kosteikolle, mistä saa uusia vesivaroja, ja kun säkit ja astiat jo ovat tyhjennettyinä, silloin täytyy ihmisen, ett'ei itse janoon kuole, ruveta teurastamaan joku kameli ja juo sitte janoonsa sitä vettä, jota löytää kamelin vatsasta. Se teistä, lapseni, joka on vanhempiensa kanssa ollut ulkomailla, Dresdenissä, Berlinissä tahi muussa pääkaupungissa, on varmaan myös käynyt jossakin eläintarhastossa, sillä semmoisia tavallisesti on kaikissa isommissa kaupungeissa, sellaisessa eläintarhastossa olette silloin nähneet ulkomaankin eläimiä ja niiden seassa kamelejakin. Myöskin menaserioissa eli eläimistöissä niitä joskus saa nähdäkseen, vaikka tosin Suomeen kovin harvoin kameleja on tullut.
Kamelilla on kaksi rasvakyttyrää selässä, dromedarilla vaan yksi. Nämät rasvakyttyrät ovat tällä eläimellä varasäilyn eli aitan tapaisina niinkuin se mahassansa säästelee vettä saattaaksensa hädän hetkellä sitä nauttia, samoin se myös säilyttää rasvaa kyttyröissänsä. Kun sillä on runsaasti ravintoa, niin kyttyrät kasvavat, mutta jos se nälkää näkee, niin se saa elinvoimaa näistä kyttyröistänsä, jotka siinä tapauksessa vähenevät. Semmoisesta eläimestä luonnollisesti on suuri hyöty matkoilla erämaassa; se laivan tavalla kantaa kaikki ruokavarat, tavarat ja ihmiset sekä jaksaa mitä kauemmin kärsiä nälkää ja janoa tämmöisissä hedelmättömissä paikoissa. — Sellaisellakin laivalla minä olen kulkenut. Kun rautatietä tahi vaunuissa tahi höyryveneellä kuljette paikasta toiseen, niin tiedätte illalla joko pääsevänne matkanne perille taikka tulevanne johonkin yösijaan. Siellä löydätte huoneen kunnossa, vuoteen tehtynä ja ehkäpä vielä iltaispöydänkin katettuna. Erämaassa, kun minä kamelilla yhdessä kauppamatkueen kanssa kuljin tätä matkaa, ei ollut ensinkään huoneuksia, mihin poiketa saattoi: kameli kantoi selässänsä minun katetun pöytäni, valmistetun vuoteeni. Auringon laskettua me seisahduimme ja otimme yömajamme alas kamelin selästä; oli nimittäin muiden kaikellaisten kalujen joukossa myös teltti, joka pystytettiin hiedalle ja jossa minun piti nukkuman. Myöskin matkatoverillani oli teltit maassa ja ei aikaakaan kuin oli koko jono kelttiä pystyssä. Iltaista emme myöskään voineet hankkia mistään ravintolasta, sillä semmoistahan ei ollut yhtäkään tällä hirmuisen autiolla lakealla; erämaan laiva kantoi selässänsä sekä yösijat että ravintoaineet. Neljä viikkoa kesti matkamme; joka ilta levitettiin teltit pystyyn ja joka aamu ne taas purettiin ja asetettiin kamelin selkään. Helppoa ja mukavaa ei semmoinen matkustus suinkaan ole, vaan erittäin merkillistä. Erämaan laiva on hyödyllinen eläin, eikö niin, lapsi kullat?
VI.
Höyryvaunu.
Kun teenkeitin, täynnänsä kiehuvaa vettä, seisoo pöydällä ja hyvä äitinne laittaa teetä, tahi kun kyökkipiika nostaa ruokapalaa tulelta, niin näette pilviä, jotka siitä kohoavat ylös ja savun tapaisina haihtuvat ilmaan. Mutta savua eivät nämät pilvet olekaan, vaan höyryä, jota lähtee kiehuvasta vedestä. Jos ken sanoisi teille, että höyryä saattaa verrata hevoseen, niin varmaan sitä nauraisitte ja ehkä arvelisitte, että eihän hevonen ensinkään ole sen höyryn kaltainen, joka nousee teenkeittimestä tahi soppavadista. Tosin eivät he ulkomuodoltansa ole toinen toisensa kaltaiset, vaan voimansa suhteen. Hevoiset saavat vaunun liikkumaan, samoin myös höyrykin. Jos te joskus vanhempienne tahi muiden tuttavien seurassa matkaatte Helsinkiin, niin sen kyllä nähdä saatte. Siinä vetää höyry koko jonon isoja matkalaisvaunuja, joissa on satoja henkiä väkeä, ja vielä lisäksi useita tavaravaunuja. Monta vuotta sitte, kun Risto setä vielä oli lapsena, ei ollut mitään höyryvaunuja, sillä nämät keksittiin vasta myöhemmin. Kun siihen aikaan matkasimme äitimme vanhempain luokse, jotka asuivat 8 peninkulman päässä meidän myllyltä, niin läksimme kotoa aamulla varhain, kuljimme koko päivän, syötimme hevosiamme puolipäivän aikaan, olimme yötä eräässä pikkukaupungissa, matkasimme vielä koko seuraavan päivän ja tulimme vasta illalla perille. Nyt kulkee saman matkan puolessakolmatta tunnissa. Niin suuri on eroitus höyryn ja hevosen voiman välillä.
Rautatiellä kulkeminen on hyvin merkillistä ja samalla myös huvittavaa. Onpahan se lystiä, kun enemmän kuin kolmen peninkulman vauhdilla tunnissa lennetään eteenpäin. Kun ajetaan kyydillä tahi omilla hevosilla ja ajaja heiluttaa ruoskaansa, niin aina tulee sääli hevois-parkoja, joiden useinkin kovimmassa päivän helteessä, jolloin ihminen tuskin käydäkään tahtoisi, täytyy juosta ja vielä päällisiksi vetää raskaita vaunuja suurissa vastamäissä ja paksussa hiedassa. Jos seutu on kaunista, niin tosin mieluisemmin kuljen omilla hevosilla kuin rautatietä; mutta joutuisasta ja halvemmasta matkan perille pääsemisestä on kuitenkin niin paljo hyötyä, että jokainen ennemmin lähtee rautateisin. Serkkuni Kaarle, jonka kanssa monta kertaa matkustin, ei koskaan voinut suostua tähän joutuisuuteen ja kiireesen. Kertaa useammin tapahtui, että kun hän issikan vaunussa ajaen tuli rautatienkartanoon, niin jopa vihelsikin höyryveturi (lokomotivi) ja vaunujuna meni menojaan. Ensi kerralla hän kyllä huusi: "odottakaa, odottakaa! minä kanssa tahdon mukaan tulla!" mutta höyryveturilla ei ole korvia, se menee vaan nenäänsä myöten eteenpäin; höyrylaiva ehkä olisi minuutin odottanut, mutta höyryvaunu ei huoli mistään. Kerran taas tuli Kaarle serkkuni oikeaan aikaan ja pääsi mukaan. Tiellä tuli hänen nälkä, hän astui ulos vaunusta Hyvingällä ja meni yhdessä muiden matkustajain kanssa pysäyspaikan saliin syömään. Pikaisesti ryntäävät kaikki pöydän eteen, kuka ottaa kupin kahvia, kuka pyytää putelin olutta, mikä sieppaa voileivän juuston kanssa, mikä voileipää ja vasikanpaistia. Kaarle serkku tunkeikse verkalleen edes ja silmäilee ruokia; kahvi on hänestä ylen kuumaa, olut liian väkevätä, juusto kuivaa, vasikanliha liian vähän paistettua, paras lienee ottaa puteli seltterivettä: ei toki, onpahan leivoskakkukin kylläksi. Istuu sitte pöydän ääreen, panee piippuunsa ja sytyttää sen, ja asettaa lautasen eteensä. Jo viheltää lokomotiivi. Mitä nyt? joko juna lähtee? "Tule pian!" huudan minä. Kaarle serkku ottaa muristen leivoskakkunsa, unohtaa piippunsa ja toruelee koko seuraavan välin. — Mutta niinpä sen aina käy, joka lapsuudessaan on tottunut hitaaksi eikä ottamaan ajasta vaaria. Toivoni on, lapsi kullat, ett'ei kukaan teistä ole serkku Kaarlen tapainen; mutta jos kuitenkin joku ansaitsee saada nimen serkku Hitainen, niin hän aina muistakoon, että hänen pitää mennä eteenpäin höyryllä, sillä muuten hän jää kaikista muista ihmisistä perään, ja sepä se pahinta on. Eteenpäin, lapset, eteenpäin, näin kuuluu aina elämässä? — Hyvästi nyt vaan!
VII.
Aarniometsä.