AKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies eli laivan perämies, mutta
Emäntä ylpeydessään ei osaa enään selvää suomea, vaan sanoo:
(Osoittelee kimeällä äänellä). Söökapteeni ja tyttäreni, Hantelsmannin
Rouva. — Ohhoo sentään!
TIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä, vaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikkään. Voi mitä nyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä hän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.
AKKA. Hanna — hän lipertelee, tien-mä, sulhasensa kanssa lammen rannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin naimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsianna.
TIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsianna ole, eikä hänen ole kiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.
AKKA. Ei sitä salata tarvitse — näinpä itse omin silmin, että hänellä oli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, ett'eivät huomanneetkaan minua.
TIINA. Ei, ei, se ei voi olla totta!
AKKA. Nyt on toki silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa, tuommoista vilkku-silmää, uskoa enemmän kuin minua — niin ei se minua haita. (Nousee istualta ja aikoo lähteä pois).
TIINA. Mene vain, sinä kaksi-kielinen liperteliä. (Rallitus kuuluu ulkoa).
AKKA (oven suusta huutaen). Jopa rallitus kuuluu — nyt saatte kysyä tuolta sievältä viattomalta, minkä vuoksi hän on viipynyt. (Hän menee).
Kolmas kohtaus.