HANNA.
Lehdossa kävelee,
Sinua muistelee,
Tule, mun sulhoni,
Tänne luokseni.
HEIKKI (tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen):
Nyt, minun armaani,
Olet muu omani,
Sinua rakastan
Minä ainian.
HANNA.
Sinun oon kultana
Siksi, kuin kuolema
Vie minun hautahan,
Tuonen majahan.
TIINA (tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille). No jopa peräti! vai uskallat sinä vielä täällä viivyskellä!
HANNA. Täti! Heikin morsiammeksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo! Merimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan, muutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä, heiluvalla aluksella purjehtia suurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka jalolta hän näyttää.
TIINA. Ei kaikki kultaa, kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa, kuin hohtaa. (Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa). Kas tuossa hän on, joka tietää, että Heikillä on morsian.
HEIKKI (kiivaasti kääntyen Merimieheen). Vai sinä täällä olet ollut valheita kantamassa.