Nyt alkoi huutokauppa uudestaan. Kestikievari huusi Helyn, ja sitte tuli Iirin vuoro. Samassa kun alettiin huutaa, juoksi tyttö raukka vasaramiehen luo, huudahtaen sydäntä vihlovalla äänellä: »Älkää panko minua huudolle! Älkää, älkää! Seppälän emäntä, ottakaa minutkin ja Martti veljeni!» Näin sanoen hän polvista syleili Seppälän emäntää.
Huuto lakkasi hetkeksi. Emäntä sai kyyneleet silmiinsä ja sanoi: »Hyvä lapsi, en minä teitä kaikkia saata ottaa, ei teistä paljoakaan anneta, mutta sen oitis äitinne kuoltua päätimme, että yhden teistä ottaisimme.»
»Ottakaa Martti kuitenkin!»
»No otetaan poika sitte», sanoi kestikievari. »Saatammehan panna hänet kyytiä viemään jonkun vuoden päästä.»
»Annetaan huudon käydä järjestyksessä», sanoi kirkkoväärti.
»Seppälän emäntä, tehkää hyvin ja viekää lapset pois! Ne ovat jo kylliksi olleet täällä», lausui rovasti.
Emäntä vei lapset huoneesta, ja kun hän palasi, oli Seppälän isäntä huutanut myöskin Martin, mutta Renkala Iirin.
Aateli jätti hyvästi rovastin, sanoen: »Tämä oli surkein tilaisuus, minkä minä olen nuorella iälläni nähnyt. Kun taas tulen kotiin, täytyy minun oikein tutkistella meidän olojamme R:n pitäjässä, ovatko nekin yhtä huonolla kannalla.»
»Varmaankin», sanoi rovasti, »miten saattaisivatkaan olla paremmalla? Ei sellaisia asioita niin helposti muuteta.»
»Saadaanpa nähdä», uskalsi nuorukainen vastata ja läksi sitte pois.