»Kyllä. Jos nyt vain Jumala kaunista ilmaa pitää, niin saadaan illalla kamppiaiset.»
Hely katsoi taaksensa, hänen silmänsä kohtasivat luutnantin katseen — tyttö punastui ja rupesi jälleen kiivaasti leikkaamaan. Se oli silmänräpäyksen tapahtuma, mutta Kallu sen kuitenkin huomasi.
Ahto maisteri ja Pekko rupesivat nyt myöskin kykkäitä laittamaan, ja Ahto huusi luutnantille: »Aksel, kanna sinä sitomia, me pystytämme ne oikein kauniisti.»
Aksel otti kolme sitomaa kumpaiseenkin käteensä sanoen: »Tässä on, kas näin paljon minä tuon.»
Kallu teki samoin, ja tuodessaan sitomat herroille virkkoi hän ivallisesti: »Katsos poika voimia, sanoi suutari räätälille, kun hän silakkaa hännästä ilmaan nosti.»
Luutnantti ymmärsi kyllä, että Kallu tahtoi häntä ivata, mutta ei ollut sitä huomaavinaan, vaan läksi leikkaajien luo ja laski leikkiä tyttöjen kanssa. Kallu meni taas sitomia ottamaan aivan luutnantin läheltä ja laulaa hyräili:
»Ja minä poika se laulan vain, että metsät, vuoret ne kaikaa ja kaikaa. Ja kievarin Hely se kullaksein nyt piankin tulla taitaa.»
Luutnantti iski häneen vihaisen silmäyksen ja rupesi sitelemään, vaan huusi samassa Helylle: »Tuleppa, Hely, näyttämään, miten sidotaan, minä olen sen jo varsin unohtanut.»
Hely tuli ja hymyili niin, että kuopat poskissa oikein viehättäviltä näyttivät. Hän otti sitoman ja lausui: »Katsokaa nyt tarkkaan, näin sitä tehdään.»
»Koetetaanpa sitte», sanoi luutnantti ääneensä, mutta kuiskasi Helylle:
»Torju pois luotasi tuo poika, minä en kärsi hänen laulujaan.»