Seuraavana päivänä Iiri meni Seppälään. Emäntä tuli ystävällisesti Iiriä vastaan, pyytäen häntä saliin istumaan. Mutta kun Iiri alkoi kertoa asiaansa, kävi emäntä vakavaksi ja vastasi: »Ettehän nyt kuitenkaan saata vaatia, että minä tytön antaisin pois kiireimmällä työnajalla.»
»Enhän sitä vaatia saata», sanoi Iiri, »mutta kyllä häntä kovin haluaisin luokseni, ja toinen tietysti sijaan toimitettaisiin».
»Saahan niitä toisia sijaan, mutta ei tähän aikaan. Jos häntä väkisin tahdotaan, niin menköön pyhäinpäivästä. En häntä silloinkaan halusta anna, mutta poismenoansa hän on puhunut, ja parempi sitte, että menee sisarensa luo kuin mihinkään muualle.»
Hely tuli sisälle, ja emäntä kertoi heti, että Iiri oli Helyä pyytämässä mukaansa R:n pitäjään. »Mutta en minä suostunut laskemaan sinua, ennenkuin marraskuun ensi päivästä, ja silloinkin hyvin vastahakoisesti.»
»Eihän täältä hyvin joutuisikaan; vaikka kyllä se tosi on, että tästä mataminkin kanssa oli puhetta, mutta enhän minä silloin tietänyt mitään vastata. Muuten itsekseni olen tuumannutkin lähteä muualle pyhäinpäivästä, mutta jos menen, niin lähden sitte kerrassaan oikein kauas.»
»Mitä tuumaat? Totta sinä minun luokseni tulet!» huudahti Iiri. »Johan se aikaa on päätetty!»
»En niinä mitään ole päättänyt. Kyllä se on tosi, että edemmäksi tahtoisin — mutta saadaanhan siitä vielä keskustella; eipä tuosta nyt kuitenkaan mitään tule.»
»Koska molemmin näytätte olevan asiaa vastaan, niin enhän minä sinua väkisin saa», sanoi Iiri lähtien surumielisenä pois.
Iirin mentyä Hely riensi kestikievarihuoneita siivoamaan. Päästyänsä yksinäisyyteen rupesi hän katkerasti itkemään, sanoen itseksensä: »Oi jospa voisin lähteä pois, kauas pois, jonnekin, missä en ikänä häntä tapaisi enkä hänestä kuulisi! Iirille en mene; sinne hän kyllä tulee sukulaistensa luo. Mutta kykenenkö lähtemään minnekään? Voinko olla häntä näkemättä? Pyhäinpäivään on vielä monta viikkoa, sittepä nähdään — —»
Hän tuli nyt levollisemmaksi, mutta pyyhkiellessään tomuja pöydältä ja ikkunoilta muistui hänen mieleensä, että äiti-vainaja oli usein sanonut: »Mitä tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi —» ja nuo sanat nyt yhäti kaikuivat hänen korvissaan. »Vaan eipä se emäntäkään laskenut menemään.» Tällä ajatuksella hän taas lohdutteli itseään, mutta yhäti äiti-vainajan sanat nyt vain ahdistivat häntä — miksikä lienevätkään tulleet aina mieleen? Vähitellen ne kuitenkin jokapäiväisen elämän tohinassa ja kohinassa haihtuivat mielestä.