KAHDESTOISTA LUKU
Oli lokakuun keskiväli. Lehdet kellastuneina putoilivat puista; tuuli lennätteli niitä sinne tänne. Iiri oli jo poissa uudessa kodissaan, mutta Hely vielä Seppälässä. Tuolla hän juuri tuli, sanko kädessä, vettä hakemaan. Ennätettyään kaivolle istahti hän kannelle ja katsoi etsivästi Kartanon hakaa kohti, vaan huokasi sitte syvään ja rupesi hiljakseen vettä vinttaamaan. Pappilasta päin tuli miehinen henkilö kävellen. Hely ei häntä huomannut, mutta mies näkyi hämäränkin lävitse tuntevan Helyn, sillä hän puhui itsekseen: »Harmillista, tuossa hän on! Tyhmä olin, kun en mennyt vainiopolkua, mutta siellä on niin paljo lokaa, etten viitsinyt. Mitäpä hänelle nyt sanon — noh, sama se! En ole millänikään, se ehkä on parasta?»
Vasta kun mies tuli lähelle, huomasi Hely hänet ja silmänsä säihkyivät. Hän katsoi suoraan tulijaan, lausuen: »Joko vihdoinkin luutnantti tulee? Minä olen teitä odottanut kuten ennen, ja enemmänkin, koska en ole ymmärtänyt, miksi näin kauan olette ollut poissa näkyvistäni, te, joka kuitenkin olette vakuuttanut, että minä olen teille kalliimpi kuin kaikki ylhäiset naiset!»
»No niin, mutta minulla on näihin aikoihin ollut, paljo toimia, sillä minä lähden Ruotsiin.»
»Ruotsiin! Vai niin — ja aiotte mennä sanomatta minulle mitään! Tiedättekö, että nämä viikot ovat olleet hirveät, koska en tietänyt, miksi ette enää tullut, en tietänyt, olitteko petturi vai ei. Nyt sen kyllä näen, että olette minut unhottanut.»
»Niin, tietysti. Enhän täällä nyt enää voi leikkiä laskea, kun menen muualle.»
»Leikkiä laskea — se on hirveätä! Ja minä rakastin teitä niin, että unohdin oikean tien! Jospa edes olisitte sanonut minulle suoraan: 'Minä ylenkatson sinua, minä en saata sinua rakastaa enää — meistä siis täytyy tulla ero —' silloin olisin ollut paljon onnellisempi, sillä minä en olisi tuhlannut rakkauttani petturiin; olisin voinut kunnioittaa teitä kuten rehellistä, suoraa ihmistä.»
»Kuinka sinä, huutotyttö, saatoit ajatella, että minä, jalosukuinen nuorukainen, olisin sinusta huolinut?» sanoi luutnantti. Kevytmielisesti lisäsi hän vielä: »Ja onhan sinulla sitäpaitsi sulhanen — tuo Kallu — ota hänet.»
»Jota vaaditte minua torjumaan luotani —» vastasi Hely. »Kallu on minulle liian hyvä, ja te olette tosiaan liian *huono*. Teidän *jaloa* omaatuntoanne minä en *huutotyttönäkään* tahtoisi omistaa! — Menkää! En tahdo poluillanne milloinkaan tiellenne tulla!» Näin sanoen Hely läksi kotiin kulkemaan.
»Tuo tyttö tosiaankin saattaisi olla jokin muu kuin kestikievarityttö — hän ei ollut noblessia vailla. — Mutta hän on nähnyt hienoja matkustavaisia — ja hänellä on hyvä äly, joten osaa matkia sivistyneitä. Hauskaa vain, että nyt pääsen matkustamaan pois.» Näin miettien luutnantti läksi kotiin jotenkin tyytyväisenä. Mutta Hely ei ollut levollinen, hänen sydämensä tuskaili kuten myrskyssä meri. »Oi, jospa aikoja sitte olisin lähtenyt kauas täältä!» ajatteli hän, ja samassa muistuivat hänen mieleensä jälleen nuo unohdetut sanat: »Mitä tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi». Hän oli jättänyt, sen hän nyt liian myöhään ymmärsi. »Mutta pois täältä tahdon!» sanoi hän itsekseen, »ja oikein kauas, jotta kaikki entiset tuttavani unohtaisivat *huutotytön*, niinkuin *hänkin* minut unohti.»