Näin miettiessään oli tyttö ehtinyt kotiin. Matkustavaisia oli pihassa, ja kestikievarityttöä huudettiin. Jospa hän tänä iltana edes olisi päässyt aikanaan levolle, saanut rauhassa itkeä sorretun kyyneleet — mutta ei ollut aikaa — Matkustavaiset ihmettelivät tytön tyhmyyttä, sillä he kun pyysivät teetä, saivat lämmitettyä maitoa, ja kun vihdoin saivat teetä, oli sokeri unohdettu j. n. e. Hajamielisyyttä ilmaantui hänessä tuon tuostakin. Kun hän vihdoin levolle pääsi, ei uni häntä virkistävään helmaansa ottanut; kyyneleet ainoastaan huojensivat hänen raskaasti huokailevaa rintaansa.
Tämmöisiä unettomia öitä Helyllä oli tästä lähtein useasti, eivätkä ne olleet jälkiä jättämättä. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat, joten vieraat ihmiset jo kuiskailivat yhtä ja toista, vaikka omaiset eivät mitään huomanneet.
Lokakuu rupesi loppuun kulumaan, ja Helyn täytyi käydä lukkarilla ilmoittamassa, ettei hän Iirin luo lähtisikään. Tämä oli hänelle vaikea tehtävä, mutta mennä täytyi.
Matami istui kamarissaan, kun Hely tuli sisälle. »Kuka kyökkiin tuli, onko se Manta?» huusi matami. Manta oli nuori kasvava tyttö, joka nyt oli matamilla Leenan sijassa.
»Minä se vain olen», vastasi Hely ja astui samassa matamin huoneeseen.
»Hely! No sepä hyvin sopi. Olin juuri aikonut lähettää Mantan sinua kutsumaan tänne. Koska aiot lähteä Iirin luo?»
Hely yskähti, mutta sanoi sitte vakavasti: »Minä tulin varta vasten sanomaan, etten lähde Iirille. Olen päättänyt toisin. Minä menen Helsinkiin.»
»Helsinkiin? Mitä se semmoinen on? Totta sinä sisaresi luo mieluummin menet. Mitä Iirikin tuommoisesta sanoo!»
»Mitäpä hän siitä sanoo — ei suinkaan hän minusta suurta väliä pidä. Me olemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen, ettei hänellä minusta mitään hauskuutta ole.»
»Mitä tuolla tavalla puhut? Eikö Iiri sinulle aina ole osottanut sisarellista sydäntä?»