»Martti tulee minua saattamaan Hämeenlinnaan ja siellä sitte eroamme;
Martti lähtee hevosella Mustialaan ja minä junalla Helsinkiin.»
»Kyllä sekin kurjaa on, se junalla meneminen; kun hevosella lähtee, niin tietäähän, missä on, mutta junalla — siellä istutaan kuin vankikopissa, eikä kukaan kuule, jos huudan tahi kirkaisen.»
»Ei siellä kirkua tarvitsekaan», sanoi Martti. »Siellä istuu kuin vörmaakissa vain.»
»Meidän tarvitsee jo mennä», muistutti Hely.
»Sinä lähdet nyt niin kauas», sanoi matami, »ettemme tiedä, koska sinut näemme. Kunpa edes joskus saisimme sinusta tietoa.»
»Kyllä ne piikatytöt pian unohtuvat, mitäpä meistä muistettavaa on», vastasi Hely katkerasti. Mutta lukkari lausui:
»Tulee lohikin takaisin sinne, missä se elämänsä on alkanut, ja niinpä ihminenkin. Hänen sydämensä vaatii häntä takaisin kerran vielä näkemään niitä seutuja, joissa hän viattomuutensa päivät on viettänyt.»
Hely ei puhunut mitään. Suuret kyyneleet vain vierivät hiljakseen hänen silmistänsä. He sanoivat nyt hyvästi ja läksivät pappilaan. Siellä eivät kauan viipyneet. Hanna tuli heitä saattamaan aina lähelle kylää.
Kun kotiin tulivat, seisoi Kallu pihalla. Juuri kun Martti ja Hely läksivät hänen sivutsensa, sanoi Kallu: »Hely, minulla on sinun kanssasi puhuttavaa, jää tänne.»
»No mitä sitte?» kysyi Hely. »Mitä nyt tahdot sanoa?»