Myöhään illalla, kun jo pyykki oli pestynä ja Niemi perheineen nukkui syvässä unessa, istui Hely vielä valveilla vuoteensa ääressä. Lamppu oli sammutettu, kova tuuli pilviä ajellen raivosi ulkona, mutta täysikuu, joka ei sortunuttakaan hylkää, pilkisti pilvien välistä valaisten lempeällä valollaan huonetta. Lapsi oli koko illan ollut levoton, mutta nyt hän nukkui, ja Hely hänelle hiljakseen laulaa hyräili:
Tuu, tuu, tuutiluu, nuku lapsi kultanen! Äiti istuu valvoen, suru sydämessä.
Tuu, tuu, tuutiluu.
Eikä tule unikaan
helmahansa ottamaan,
suomaan lievitystä.
Tuu, tuu, tuutiluu,
kylmä on mun kotisen'.
Nuku, lapsi kultanen,
vaikka tuuli vinkuu.
Tuu, tuu, tuutiluu,
myrsky raivoo ulkona,
suru äidin rinnassa
viiltelee ja polttaa.
Tuu, tuu, tuutiluu.
Eipä tahra katuen,
virtaillessa kyynelten,
langenneesta poistu.
Tuu, tuu, tuutiluu,
nuku, lapsi viaton!
Valvehella äiti on,
uupuu murenesta.
Tuu, tuu, tuutiluu. Vaan kun avaat silmäsi, silloin hetkeks' talttuvi kaikki mustat murheet.
Näin hän lauloi sydämensä surusta, ja katumuksen kyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä. Hän katseli kätkyessä nukkuvaa poikaansa ja rukoili Jumalaa, ettei viaton lapsi saisi kärsiä äitinsä pahojen tekojen tähden. »Herra Jumala», rukoili hän, »rankaise minua, mutta johda tätä lasta ja poista kaikki loukkauskivet hänen poluiltaan.» Näin rukoiltuansa hän vihdoin sai rauhan. Hän otti lapsen viereensä ja nukkui. Tuuli vinkui, kuukin jo oli varsin pilviin peittynyt, ja lunta tuiskusi, mutta pieni Mauri nukkui äitinsä vieressä, ja siinä oli hänen lämmin, vaikka huone olikin kylmä. Ja taivaallinen Isä valvoi isättömän vuoteen ääressä.