Loviisa kirjoitti kuitin ja meni juttelemaan tytön kanssa sekä käski hänen viedä terveisiä röökinälle, mutta Hely riensi omaan huoneeseensa lapsensa luo.
»Kukas tuo on, joka tässä ensin oli?» kysyi tyttö Loviisalta.
»Se on kotipuoleltani eräs nainen, jolla on lapsi», vastasi Loviisa.
»Hän auttaa minua ja saa siitä vapaan asunnon.»
»Minäkin olen jo näin kauan tässä jutellut», sanoi tyttö, »ehkä jo kaivataan kotona. Jään taas ilman paikkaa, kun neiti lähtee pois; pestasivat minut ainoastaan siksi aikaa, kuin hän on täällä. Mutta kyllä niitä paikkoja aina saa. Hyvästi nyt!» Ja puhelias tyttö läksi vihdoinkin.
Loviisa kurkisti lautaovesta sisälle ja sanoi: »Aina sinä itket, Hely.
Mitä se itkemisestä paranee?»
Hely ei puhunut mitään, vaan rupesi tuutimaan lastansa. Mutta kun Loviisa aikoi mennä pois, sanoi hän: »Minä en kykene noita vaatteita pesemään. Ota sinä, Loviisa, kokonaan tuo työ tehtäväksesi, kyllä minä tuon vettä ja katson lapset.»
»Sinä nyt olet kummallinen — mikä siinä on, ettet näitä pestä tahdo?»
»Minä en niihin koske, sillä minä repisin ne palasiksi», sanoi Hely. »En missään tekemisessä tahdo olla sen suvun kanssa.»
»Vai niin — — kyllähän minäkin ne pesen», vastasi Loviisa ja meni panemaan pyykkiä alkuun, ajatellen itsekseen: »Hm — siinä näkyy olevan joku salainen syy — —»
Hely toi vettä ja hoiti Loviisan lapsia. Kaikkeen hän joutui, ja pitkästi sitä päivää kestikin. Illalla hän valmisti ruokaa siksi, kuin Loviisan mies työstä palasi, ja teki kaikki oikein innolla, aivan kiitollisuudesta Loviisaa kohtaan, joka otti vaatteet yksin pestäkseen.