Hely pudisti päätään ja aikoi mennä pois, mutta vaimo otti kaapista kaksi leipää ja antoi ne hänelle lausuen: »Tässä on leivät, ne pitää sinun vielä saaman, niinhän olemme suostuneet.»
»Niin olemme», vastasi Hely; hän otti leivät ja meni jälleen lapsensa luo, joka heräsi juuri ja närähteli. Äiti viihdytteli häntä vähän aikaa, ja pienokainen alkoi hymyillä hänelle. »Voi lapsi raukka, millainen lienee sinunkin kohtalosi maailmassa», sanoi Hely, ja kyyneleet rupesivat kuumina vierimään hänen poskillensa. Vähitellen ne kuitenkin jälleen kuivuivat, kun lapsi iloisesti liverteli.
Tunnin verran hän oli pitänyt lastansa sylissään, kun kuuli ulko-oven narahtelevan. Hän laski kätkyeen lapsen ja meni leivintupaan. Eräs nuori tyttö seisoi oven suussa ja kysyi: »Asuuko täällä Loviisa Niemi, joka on ilmoittanut ottavansa pyykkiä pestäväksi?»
»Asuu», vastasi Hely.
»Minä toin tänne vaatteita pestäväksi», virkkoi tyttö.
»Kenenkä ne ovat?»
»Neiti Aatelin. Hän sanoi Niemen Loviisan ennen palvelleen hänen kodissaan.»
»Kummallinen sattumus!» ajatteli Hely itsekseen. »Onni, että panin ilmoituksen alle Loviisan nimen.» Sitte hän kysyi: »Onko täällä muita kuin neiti?»
»On everstinna ja luutnanttikin. He tulivat neitiä noutamaan, hän kun on koko syksypuolen ollut tohtorin hoidettavana. Neiti on ollut kovin sairaalloinen, mutta nyt on hän kuitenkin parempi.»
Hely meni viereiseen huoneeseen ja ilmoitti Loviisa Niemelle, mitä tyttö oli puhunut. Hän oli niin kalpea, että Loviisa luuli hänen sairastuneen. »Mene sinä antamaan kuitti, että olet ottanut vaatteet pestäväksi», sanoi Hely. »Anna nyt vain kaiken käydä sinun nimessäsi.»