»Olipa hän myöskin hyvää sukua, koska oli aatelinen neiti.»
»Kyllä, tietysti.»
»No eikö häntä siis mikään vaivannut? Äitini myöskin aina noin epäsuorasti vastaa, kun mummostani jotakin tahdon tietää. Niin, häntä ei koskaan haluta kertoa asioista, joita hän on ainoastaan kuullut eikä tarkemmin tunne. Mutta te, joka olette isoisäni aikana elänyt ja olitte talossa sukulaisena ja perheen ystävänä, te kyllä nuo asiat tunnette. Kertokaa nyt minulle isäni vanhempien elämänvaiheista.» Näin sanoen Arvo nousi katsomaan isoisänsä ja isoäitinsä kuvia, jotka olivat ripustetut vanhan neidin seinälle.
»Nuo molemmat, joita siinä katselet, eivät olleet luodut toisiansa varten. Eivät he onnellisia olleet», sanoi neiti Joppe.
»Mitä, elivätkö riidassa?»
»Ei, ei suinkaan! Eihän niin jalo mies kuin kapteeni-vainaja koskaan olisi riidellyt vaimonsa kanssa, eikä kapteenska koskaan ajatellut toisin kuin hänen miehensä.»
»Sepä kumma! Ja sentään sanoitte, etteivät he onnellisia olleet» — —
»Ottaisitko sinä halusta vaimon, joka aina vain sanoisi jaa, jaa, niin, niin, kaikkiin asioihin, joista tahtoisit keskustella hänen kanssaan? Jos niin on, neuvon sinua olemaan ilman vaimoa yhtähyvin, sillä mitä tuollaisella kumppanilla tekisit, joka ei tiedä mitään itse ja sen vuoksi on sinun ainaisena kaikunasi. Eihän kaksi ihmistä, jos viisaita ovat, koskaan ole niin aivan yksimielisiä, etteivät joskus vedä vähän vastakynttä.»
»Oliko hän siis hullu?»
»No ei, osa vähemmässäkin, mutta yksinkertainen hän oli oikein suuressa määrässä.»