»Mitenkä isoisäni noin kummasti erehtyi kumppania valitessaan? Älkää vain sanoko, että hän etsi rikkautta. Silloin minulta ryöstäisitte sen jalon kuvan, jonka hänestä sydämessäni olen säilyttänyt.»
»Ei, hän ei rikkautta etsinyt. Minä tahdon sinulle kertoa pääasiallisesti, mitenkä hänen kohtalonsa sellaiseksi tuli, kuin se oli:
Nuorukaisena hän rakastui erääseen papintyttäreen, joka oli hyvin sivistynyt. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta vartalonsa oli sorea, hänen poskillaan hohti raitis puna ja hän oli erittäin miellyttävä, iloinen ja viisas tyttö. Nuoret tapasivat usein toisensa, vaikka asuivat eri pitäjissä, sillä vanhemmat pitivät seuraa toistensa kanssa. Vuosi vuodelta kiihtyi nuorten rakkaus, mutta kun isoisäsi vanhemmat huomasivat sen, rupesivat he harvemmin pappilassa käymään sekä kokivat kaikin tavoin estää nuoria tapaamasta toisiaan. Tuo järkevä tyttö huomasi sen kylläkin pian. Hän taisteli nyt omaa sydäntänsä vastaan kovan taistelun, jonka seurauksena oli se, että kapteeni-vainaja, kun hän kosijana tuli tytön luo, sai rukkaset. 'Minä rakastan sinua', sanoi tyttö kapteenille, 'ja tiedän myöskin ansaitsevani sinun rakkautesi. Mutta sukulaisesi halveksivat minua siksi, etten ole samaa säätyä kuin he, ja vähitellen he saattaisivat kentiesi muuttaa sinunkin mielesi, — ja silloin — niin, silloin olisi minun onneni hukassa.' Mutta kapteeni vakuutti, ettei hän milloinkaan muuttuisi. Hän kirjoitti tytölle kirjeen, jossa oli pieni muistoruno. Se kuului näin:
'Armaastaan kyyhky pieni pois ennen eriää, kuin sinua, kallis Meeri, sun sulhos hylkäjää.'
Vaan tyttö pysyi lujana päätöksessään. Siitä kapteenin koko suku kovin häntä kunnioitti. He sanoivat: 'Hän on todellakin jalo, emme parempaa miniää toivoisi, jos hän vain olisi — vapaasukuinen» — mutta siinäpä se oli se suuri juopa, johon viisas Meeri tiesi hukkuvansa, ellei olisi aikoinaan pelastanut itseänsä. Meeri jäi kuitenkin naimattomaksi koko iäkseen ja oli onnellinen, sillä kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä rakkaana. Kapteeni ei myöskään olisi tahtonut naimisiin mennä, mutta kun hän oli sukukartanon omistaja, tarvitsi hän emännän taloonsa, ja hänen vanhempansa kiusasivat häntä niin kauan, että hän vihdoin suostui ottamaan vaimokseen erään köyhän aatelisneidin, joka oli hyvin yksinkertainen. Kapteeni kyllä ilmoitti tytölle sydämensä tilan — että toinen oli hänen rakkautensa saanut — mutta tyttö oli yhtä kaikki tyytyväinen, kun sai kauniin miehen ja pääsi sukukartanon emännäksi. Siinä nyt olet saanut kuulla, miksikä isoisäsi tuollaiseen naimiseen meni.»
»En minä vain tässä suhteessa tahtoisi isoisäni kohtalon alaiseksi joutua! Aatelisneitoa en myöskään ota, en milloinkaan. Sen olen sanonutkin vanhemmilleni, jotta tottuisivat ajatukseeni. Heidän täytyy se tietää, etten minä ketään yksinkertaista röökinää aio naida.»
»Hyvänen aika, mitä nyt tuumitkaan? Eihän kaikki röökinät ole yksinkertaisia. Mutta kyllä sen sanonkin, että tyhmiä ihmiset ovat, kun perittyyn, nimeen panevat enemmän arvoa kuin jaloon sydämeen. Vaan kyllähän maailma siinä suhteessa nyt jo onkin muuttunut.»
»On kyllä. Mutta tässä nyt olen jutellut näin kauan, vaikka vanhempani odottavat minua päättämään matkastani. — Setäni mailla on paljo jäniksiä ja lintuja; ehkä lähden sentään, niin pääsen metsästämään.»
»Katso vain, ettet huonoa saalista saa. Todella, minä varoitan sinua! Tuollaiset nuket, kuin serkkusi on, harvoin tekevät järkevän miehen onnelliseksi, mutta usein on tapahtunut, että ovat vieneet viisaan miehen järjen, ja mies parat ovat huomanneet sen vasta silloin, kuin katuminen on käynyt liian myöhäiseksi.»
»Älkää pelätkö, ei minua nuket miellytä, ajattelevien ja järjellisten ihmisten seurassa olen aina parahiten viihtynyt. Mutta nyt minun täytyy mennä. Hyvästi, täti!»