»Oi Arvo, se on siis totta, että sinä minua lemmit!»
»Nyt ja aina!» vakuutti Arvo ja sulki nuoren morsiamen syliinsä.
Laulurastas liverteli hongikossa, ja näille kahdelle kihlatulle kuului sen liverrys näin:
»Lemmen, lemmen, pitää, pitää, kestää, kestää, iäti, iäti, iät, iät, iätiiii —»
KAHDESKOLMATTA LUKU
»Turhaa se vain on, Hely, että sinä muutat pois», sanoi Niemen Loviisa.
»Mikäpä hätä sinun nyt enää on, kun poikakin on noin suuri.»
»Suuriko? — Huomenna täyttää kaksi vuotta. Kahdeksas päivä kesäkuuta on poika paran syntymäpäivä. Kyllä vain, Loviisa hyvä, parasta on, että muutan. Yhä enemmän olen tullut siitä vakuutetuksi. Mutta kotipitäjääni en voi mennä. Siellä en kehtaisi silmiäni näyttää, en työtä hankkia. Vaan olen ajatellut, että muuttaisin R:n pitäjään. Iiri sisareni on lempeänluontoinen, ja hänellä on anteeksiantavainen sydän. Hän olisi ennen mielellään seurustellut minun kanssani ja opettanut minua, mutta minä olin ylpeä enkä huolinut hänen neuvoistaan. Nyt vasta huomaan, että kohtaloni ehkä olisi toisenlainen, jos enemmän olisin käynyt hänen luonansa. Mutta se ei minua silloin huvittanut —»
»Millä minä sitte täällä tulen toimeen? — Pyykit ja leipomiset ja kaikki — jäävät aivan minun niskoilleni —»
»Kyllä sinä toisen vuokraajan saat tänne. Sen olen jo toimittanut.»
»Niin, tuo leski, joka täällä kävi, — vaan ennemmin minä sinut olisin pitänyt.»