»Mutta minähän jäinkin tänne sillä ehdolla, että pääsisin pois heti, kun toisen vuokraajan hankin sijaan.»
»Kyllä niin», sanoi Loviisa. Hän, joka oli jotenkin itsekäs nainen, olisi halusta pitänyt Helyn, sillä häneltä riitti aina aikaa Loviisan töihin, ja sen Loviisa kyllä arvasi, ettei toinen vuokraaja olisi yhtä valmis häntä auttamaan.
»Kun eilen kävin tohtorin luona», kertoi Hely, »sanoi hän, että sydämessäni on vika, ja kun minä tahdoin tietää, onko se vaarallista, niin hän vastasi: 'Teidän pitää välttämän kovia mielenliikutuksia.' Minä kysyin taas, mitäpä sitte saattaisi tulla tuosta kovasta mielenliikutuksesta, ja hän vastasi: 'äkillinen kuolema'. Nuo sanat, Loviisa hyvä, vaikuttivat sen, että minä tahdon muuttaa, en itseni tähden, vaan Maurin, — sillä kun minä kerran olen poissa, ottaa Iiri kyllä pojan ja kasvattaa hänet kelvolliseksi. Hän ei salli, että Mauri pannaan huudolle, sen kyllä tiedän.»
»Mitä sen sitte tekee, koska sinä tahdot mennä», sanoi Loviisa ja läksi lastensa luo.
Pikku Mauri nukkui Helyn vuoteella. Hänen vaaleakiharainen pääkkösensä oli sievä, ja kasvonsa erittäin hienopiirteiset. Hely katseli lastansa ja huokasi, lausuen itseksensä: »Kuka sinua varjelee täällä maailmassa, jos äiti sinulta viedään? — Mitä raukka sanonkaan? Herra, suo anteeksi! Mitä minä voin, ellet *sinä* ole apunani? Suojaa, Herra, tätä lasta, niin hänen aina hyvin käy!»
Lohdutettuna rukouksestaan meni Hely nyt levollisena toimiinsa. Hän rupesi etsimään kokoon vähiä tavaroitaan ja katsoi, mitä hänellä oli sellaista, jota ei sopinut mukaan ottaa. Muutamia kapineita hän antoi Loviisalle, ja toisia Loviisa häneltä osti halvasta hinnasta.
Parin päivän päästä oli hän aivan valmis lähtemään. Hän meni vain tilaamaan ajuria, joka hänet veisi junalle. Pikku Mauri katseli ikkunassa ja huusi tavan takaa: »Kohta Maui pääsee isolla hummalla ajamaan, oikein suujella hummalla, joka huutaa pii.»
Loviisa Niemen lapset katselivat Mauria ikäänkuin jotakin etevänlaista olentoa, kun tiesivät, että tuo pikkuinen leikkiveikka nyt pääsisi matkustamaan. He eivät oikein ymmärtäneet, mimmoista se matkustaminen oli, mutta jotakin semmoista se oli, jota isot ihmisetkin tekivät.
»Tuolla tulee äiti ja humma ja jattaat!» huudahti Mauri, joka näki Helyn palaavan ajurin rattailla.
Nyt vasta, kun eronhetki tuli, huomasi Loviisa oikein, miten suuri apu hänellä oli Helystä ollut ja miten hän tulisi häntä kaipaamaan. Hän kiitti Helyä kaikesta hyvästä ja tuli saattamaan häntä junalle, jättäen lapset siksi aikaa isän huostaan.