Heidän tultuansa asemalle seisoi Loviisa Maurin vieressä, sillä aikaa kuin Hely toimitti kapineitansa junaan. Eräs nuori komea neiti käveli edestakaisin asemahuoneessa ja katsahti pikku Mauriin, joka seisoi Loviisan vieressä.
»Katsoppas», sanoi neiti eräälle tuttavalleen, »eikö tuo lapsi ole ihmeen kaunis! Olen oikein huvikseni katsellut häntä — ja tiedätkö miksi?»
»Tietysti siksi, että hän on kaunis lapsi.»
»Ei, mutta hän on ihmeellisesti sulhoni näköinen. Nuo kiharat ja hienot kasvonpiirteet ovat aivan samanlaiset kuin Akselin. Silmät vain on lapsella ruskeat, mutta sulhollani siniset.»
»Tuommoisia morsiamet ovat. Kun jotakin kaunista näkevät, saa se kohta heidän valittunsa muodon, ja niin, Ragnhild, on sinunkin laitasi.»
Juna vihelsi ja Mauri huudahti iloissaan: »Iso humma huutaa pii —»
»Mitä hän sanoo?» kysyi Ragnhild ruotsiksi, sillä hän ei ensinkään ymmärtänyt suomea.
Loviisa selitti, mitä poika sanoi, ja Ragnhild hymyili sekä antoi pojalle appelsiinin. Samassa Hely tuli poikansa luo ja loi kiitollisen katseen komeaan neitoseen, joka oli osottanut hyvyyttä hänen lastansa kohtaan. Tuolla appelsiinilla oli neito ainiaaksi voittanut äidin sydämen.
Juna vihelsi taas, ja Hely meni Maurin kanssa kolmannen luokan vaunuun, mutta Ragnhild Aateli toisen luokan. Hänen kumppaninsa, eräs Helsingissä asuva sukulainen, huusi hänelle vielä: »Vie paljo terveisiä setä ja täti Aatelille sekä sulhasellesi ja Lillille.»
»Kiitos, kiitos!» vastasi Ragnhild, ja juna lähti liikkeelle.