Puheita pidettiin illallispöydässä, kuten häissä tapana on. Arvo puhui lämpimästi lukkarille ja matamille, ja matami niiasi aina, kun hänen mielestään sanat erittäin häntä koskivat. Pitäjän rovasti myöskin muiden muassa piti puheen morsiamelle. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että morsian nyt oli semmoisilla siteillä sidottu pitäjään, ettei tarvinnut pelätä hänen haluavan pois. »Me tarvitsemme työtä tekeviä, vaikuttavia henkilöitä», lausui rovasti, »ja mitä tämä nuori morsian on vaikuttanut täällä, sen osottaa jo tuolla niemellä kohoava rakennus, jossa orpolapset saavat lämpimän suojan. On pääasiallisesti hänen ansionsa, että voimme sanoa: Meidän pitäjässä ei myydä ihmisiä, meillä ei ole huutolaisia enää!»
Tähän maljaan kaikki iloiten yhtyivät.
Hääpäivä oli loppunut, ja vieraat läksivät pois, mutta kesäyön hiljaisuudessa kuului laulurastaan ääni Ihalan niemeltä, kun se lauloi:
Lempi, lempi, kestää, kestää, yhäti, yhäti, iäti, iäti, iät, iät iätiiii —