»Hän on franslaattori, semmoinen, jonka pitää tunteman kaiken maailman kielet ja ne sitte kääntämän. Tiettyhän se on, että sillä täytyy olla tavattoman suuri oppi ja tieto.»
Nimismiehen rouvaa rupesi yskä vaivaamaan, mutta sitte hän kysyi taas:
»Kuka nyt tulee Iirin sijaiseksi kouluun?»
»Rovastin Helvi on luvannut ruveta opettajattareksi. Hän onkin sopiva, ei ole liian nuorikaan. Hänestä Iirillekin tulee paljo hauskuutta, he kun ovat vanhat tuttavat.»
»Kyllä kai», vastasi nimismiehen rouva. »Mutta kuka tulee hoitamaan lastenkotia?»
»Mieheni ja minä. Me myymme omassa pitäjässä olevat huoneemme ja muutamme tänne. On se sen puolesta hauskempaa, että pääsemme lähemmäksi Iiriä. Arvo ja hän ovat meitä tänne tahtoneet — sanovat, että lapset paremmin tulevat tottelevaisiksi, kuin heillä on sekä isä että äiti, ja kyllä kai se niin onkin.»
Martti seisoi ovella tanssia katsomassa ja tuli sieltä matamin viereen istumaan. Samassa morsian hänet huomasi ja nosti tuolin itsellensä Martin rinnalle, sanoen: »Tuskin olen saanut sinua tavata tänään. En ole kuullut, kuinka Mauri viihtyy.»
»Aivan hyvin hänen aikansa kuluu. Hän pitää Elviä pikku sisarenansa ja on kovin viisas olevinaan sekä neuvoo tyttöä kuten vanhempi ainakin. Hauskuutena hän on kaikille, mutta erittäinkin Kallulle, joka häntä hellii kuten äiti lastansa, ja poika juokseekin pienen koiranpennun tapaan Kallun perässä joka paikkaan.»
»Sepä hyvä heille kumpaisellekin, että toisissaan osaksi löytävät, mitä molemmat ovat kadottaneet», sanoi Iiri vakavasti.
Hääpäivä riemuineen rupesi loppuun kulumaan, ja morsiusneidot tulivat ottamaan Iiriä piiritanssiin, jossa kruunu morsiamelta piti toiselle tanssittaman. Iirin silmät sidottiin, ja kun häntä oli pyöritetty, valitsi hän joukosta yhden, ja se oli Lilli. Sitte meni Arvo sulhaspoikien kanssa tanssimaan ja valitsi taas yhden; tämä osui olemaan ruunuvouti. — Ilo oli yleinen, ja kaikki tarjosivat itseänsä ruunuvoudin häihin.
Kun illallista syötiin toivotettiin vielä, että pian taas syötäisiin illallista ruunuvoudin häissä. Mutta hän sanoi vaivihkaa Arvolle: »Tuota taas, ei minun häistäni enää mitään tule, sillä minäkin, tuota taas, olisin ottanut hänet, jonka veli sai; mutta, tuota taas, minä tahdoin ensin harjahirren uuden huonerivini katolle, ennenkuin kosimaan menin, ja, tuota taas, sitte oli se liika myöhäistä, veli ennätti ennen — mutta kyllä hän olisi minulle hyvin sopinut.»