Kouluhuoneisiin oli sijoitettu lukkari matamineen, sekä Martti, rovasti Nurmi perheineen, ja vielä yksi, jota lukija ei tunnekaan, koska tämä uusi jäsen tuli suvun tuttavuuteen vasta Iirin häissä — se oli Pekon morsian, seitsentoista-vuotias neiti W., jonka isä oli kielenkääntäjänä senaatissa. Martin vaimo ei häihin tullut; hän jäi lastensa kanssa kotiin. Kaikki Aatelilaiset ja nuoret herrat olivat Ihalassa — Ragnhild ei kuitenkaan ollut mukana, sillä hänen ja Akselin kihlaus oli purkautunut. Hän vain lähetti Iirille kauniit sohvatyynyt morsiuslahjaksi.
Helvi ja Selja pukivat Iirin morsiameksi, eikä ollut vaikeakaan saada hänestä ihanaa morsianta, sillä viheriä myrtti ja valkoiset myrtti- ja oranssikukat sopivat hyvin hänen mustiin hiuksiinsa. Patruuna oli itse ostanut Iirille hääpuvun; se oli valkoisesta silkkikankaasta tehty. Iiri olisi halukkaammin suonut sen olevan yksinkertaisemmasta aineesta, mutta neiti Joppe sanoi: »Älä suinkaan puhu mitään siitä, että pidät sen liian komeana, sillä mitä patruuna on sinulle lahjoittanut hyvästä sydämestä, siihen sinun tulee tyytyä. Että hän on antanut sinulle komean lahjan, se vain osottaa hänen pitävän sinua kelvollisena sitä kantamaan.»
Kun Iiri oli valmiiksi puettu, katseli lukkarin matami häntä niin ihastuneena, että kyyneleet vierivät hänen silmistään, ja sanoi: »Oi ihmeellistä, että sinä nyt todellakin olet meidän Iiri!»
Lukkari matamineen sekä rovasti, ruustinna ja Martti menivät nyt kartanoon. Sinne oli jo kokoontunut vieraita, ja kun matami meni heitä tervehtimään, sanoi hän jokaiselle: »Hyvää päivää, terveisiä meidän pitäjästä!»
Kun vieraat kaikki olivat saapuneet, aukeni salin ovi, ja nuori morsian sulhonsa taluttamana tuli sisälle sekä heidän perässään sulhaspojat neitosineen. Morsiuspari astui vihkirahien eteen, ja pappi alkoi tehtävänsä.
Vihkimisen jälkeen nuori pari valokuvattiin; valokuvaaja oli heitä varten Tampereelta tuotu. Patruuna tahtoi saada miniänsä kuvan sellaisena, kuin hän morsiamena oli, sillä niin oli hänestä ja patrunessastakin kuvat otettu. Kartanon entisistä haltijoista oli öljymaalauksia, jotka myöskin olivat morsiuspuvussa.
Sitte kului hääpäivän ilta iloisesti, kuten suurissa häissä ainakin. Soitto kaikui, nuoret tanssivat ja vanhat juttelivat. Keski-ikäiset katselivat ja tarkastelivat, kävikö kaikki yhtä hyvin kuin heidän nuoruudessaan ja heidän häissään, — vaan epäilemättä jotakin erilaista oli, ja se ei kelvannut. Mutta yhtä kaikki, olihan moittiminenkin hauskaa. Varsinkin nimismiehen rouvaa se näkyi huvittavan, sillä kun kaikki muut kiittivät morsianta, sanoi hän: »Kyllä kantokin kaunis on, kun koristetaan. Mitäpä hän muuta olisi tuollaisessa puvussa? Kyllä vain halvempikin vaate olisi kelvannut sille, joka ennen on paimentyttönä ollut. Laina ja Nanni ovat aina sanoneet, että hän on ylpeä, vaikka osaa viehättää, herroja varsinkin.»
Lukkarin matami tuli istumaan nimismiehen rouvan lähelle, ja rouva rupesi nyt onnittelemaan matamia, joka oli kasvattinsa saanut sukukartanon emännäksi.
»Kyllähän niin, onni meidän kasvattejamme on seurannut», myönsi matami. »Pekkokin on nyt sinaatissa virkamiehenä, ja sinaatista hän aikoo naidakin. Tuo neito tuossa on meidän Pekon morsian.»
Nimismiehen rouva veti suunsa ivalliseen hymyyn osotteeksi, että hän ymmärsi yhtä ja toista enemmän kuin matami, sekä kysyi: »Mikä virka teidän tulevan miniänne isällä on?»