»Tästä, Iiri hyvä, näemme, että kaikki tuumamme ovat olleet turhia. Kuolevan äidin, tuon katuvan Magdaleenan, viimeinen tahto on pyhänä pidettävä.»
He läksivät nyt pois, mutta hetken päästä tuli Arvo Marttia tervehtimään ja vei sitte Iirin jättämään hyvästi Ihalasta lähteville vieraille. Onnellisina he menivät Ihalan lehtokujaa pitkin, ja kun astuivat saliin, tuli patruuna hymyillen heitä vastaan, sanoen: »Minä luulen, että olette nyt vielä onnellisempia kuin ennen.»
Vähän ajan kuluttua Aksel ja Ragnhild läksivät Ihalasta, ja Iiri meni kotiinsa Martin ja pikku Maurin luo.
Seuraavana pyhänä vietiin Hely viimeiseen lepokammioonsa. Häntä saattamassa olivat Iiri, Mauri ja Arvo, sekä Leena, suutarinleski ja vieläpä muutamia muita kyläläisiä. Iiri piti sitte vähäiset maahanpaniaiset illalla.
Maanantaina lähti Martti ja vei Maurin muassaan. Pieni orpo joutui aikaisin maailmaa koettelemaan.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Taas oli ihana kevät, lauhkeat tuuloset liehuttelivat puitten latvoja, vuokot kukkivat, tuomet vaahtasivat, ja kirkkomaalla, Helyn haudalla, olivat orvokit täydessä kukoistuksessa. Kevät on tullut! kukkui käki lehdikossa; kevät on tullut! lauloi leivo liidellessään sinitaivasta kohti; ja »Kevät on tullut!» kuiskasi Arvo morsiamelleen, sillä nyt oli se kevätpäivä tullut, jota he olivat odottaneet ja jota varten Ihalassa koko talven aikana oli puuhattu ja varustettu — heidän hääpäivänsä, kesäkuun kolmas päivä. Siksi oli lastenkodin kattohirsikin saatu paikoilleen, joten rakennus nyt muhkeana kohotti harjaansa Ihalan niemellä.
Koululapset olivat koristaneet kansakoulun niin, että se oli melkein limojen ja kukkaköynnöksien peittämänä.
Vieraita oli kartanoon tullut paljon, sukulaisia ja tuttavia kokoontunut monelta haaralta. Everstinna Aatelikin oli perheensä muassa Ihalassa, vaikka hän ensin, kun kuuli Arvon kihlauksesta, sanoi: »Mitenkä Arvo saattoi tuoda jaloon sukuumme halpasäätyisen tytön? Mikä mesalliance! Minä en suinkaan häihin mene!»
Lilliin tämä uutinen vaikutti toisin. Nyt, kun hän tiesi, että Arvo auttamattomasti oli toisen oma, niin hän ensin yksinäisyydessä katkerasti itki, vaan pian kyllä kävi hänen mielensä levollisemmaksi kuin se oli ollut moneen vuoteen. Hän rupesi jälleen, kuten surkastunut kukkanen lämpimästä sateesta, virkistymään uuteen eloon, ja iloisena, keveänä kuin ennenkin näkyi hän nyt liikkuvan häävieraitten joukossa.