»Minun täytyy mennä Renkalaan, mutta mitä minä asiaksi teen?»
»No onhan sinulla asiaa, kun menet tyttöä katsomaan.»
»Mutta jos ukko suuttuu ja hänen tyttärensä, ylpeä Eveliina — emännästä en huoli, hän on kuin nahistunut nauris, ei makea eikä karvas.»
»Suuttukoon! Emme me hänen kirjoissaan ole, emme ole hänelle velkaa, kuten muut meidän kyläläiset.»
»Niin, suuttukoon vain. Minä puen ylleni ja menen katsomaan tyttöä.» Matami rupesi pukeutumaan, vaan sanoi sillä välin: »Seppälässä hän on joskus pikimmältään käynyt illalla, sitte kun karja jo on kotia ajettu, ja Seppälän emäntä sanoi että hänen on kovin käynyt sääliksi lapsen tila. Hyvästi nyt, ukkoseni, sanot aina minun liikojakin puhuvan, mutta jos sinäkin enemmän puhuisit, olisi Iiri ehkä nyt meillä.» Näin sanottuaan matami puikahti ulos ovesta ja meni kulkemaan Renkalan taloa kohti, joka oli virstan päässä kylästä.
Matami käveli hiljakseen maantietä pitkin, jonka molemmilla puolin viljavainioitten kultaiset tähkäpäät raskaina nuokkuivat. Hänen ajatuksensa lentelivät sinne tänne, niinkuin ihmisen ajatukset ainakin lentelevät — hän katseli vainiota ja ajatteli: »Seppälän ruiskin olisi leikattava — kumma, etteivät jo ole käyneet minua pyytämässä talkooruokia valmistamaan — kukapa heillä juurikkalaatikkoa laittaisi, jollen minä sitä tee? — Taaven-muorikin on aina Kartanon työssä ja piiat pannaan vainiolle; emäntä ja Hely vain ovat kotona. Menee sen Helyn aika herrojakin passatessa, ainahan ne sitä huutavat — ja lapsihan se vain onkin, kolmentoista-vuotias — mitäpä hän vielä jaksaisi tehdä. Ei, kyllä emäntä minua tarvitsee. Hely raasun täytyy herroja passata — Ei emännän aina tarvitsisi tyttöä lykätä matkustavaisten käskettäväksi — orpo raukka! Kyllä orvon käskee — varsinkin kun hänestä tulee semmoinen kaunis tyttö, kuin Hely on — kauneus ei ole köyhälle onneksi.»
Vainion mitta oli nyt loppunut, ja maantie kulki karkean kuusimetsän läpi aina lähelle Renkalaa. Matami käveli eteenpäin vähän kiireemmin, kun joutui vilpoiselle metsätielle. Sielläpä näkyi eräs muijakin tiellä kulkevan. Matami kiirehti askeleitaan ja saavutti pian edelläkulkijan, joka oli jo ennestään tuttu Taaven-muori.
»Hyvää päivää, muori!»
»Kah lukkarin matamiko se onkin! Ajattelin, kuka siellä tuli.»
»Renkalaanko menette?»