»On meillä kolmihaarainen kynttilä. Koska äidillä oli vähä talia, niin hän sen laittoi, vaikka olikin kipeä. Ruukussa hänellä oli talia, ja siihen hän vain kynttilää kastoi. Hän on aina joka joulu Vapahtajan tuloksi laittanut meille kolmihaaraisen kynttilän. Nyt on meidän tupa niin valoisa, että Marttikin sanoi Jeesuksen näkevän joka nurkan ja pielen — hän ei ymmärtänyt, että Jeesus kyllä kaikki näkee pimeässäkin.»
»Vanhako hän nyt on?»
»Kynttilänä täyttää kahdeksan.»
»Hm — pieni olisi äidistä jäämään.»
Huomenkello rupesi soimaan, ja Hely riensi kotiinsa, joka oli vastapäätä kestikievaritaloa.
Tarkastakaamme tätä pientä kotia, johon Hely nyt tuli. Se oli ulkonäöltään samanlainen kuin tavalliset mökit, joita joka kylässä näkee, mutta jos astumme sisään, niin jäämme ihmettelemään, miten tuo viisikyynäräinen huone, jossa asuu äiti ja kolme lasta, saattaa olla noin siistinä. Siellä on kullakin lapsella pieni nurkansoppi, missä, mikin pitää lelunsa — pulikoita, kuusenkäpyjä y. m. Ikkunalla palaa kolmihaarainen kynttilä levittäen suloista juhlallista jouluvaloa huoneeseen; mutta lasten äiti, jonka ohjaavan käden jälkiä tarkastamme — hän makaa sairasvuoteella. Hän on köyhä leski. Miehensä, joka herraskartanossa palveli, on jo ollut kuolleena muutaman vuoden. Lapset eivät kuitenkaan köyhyydestä ole tietäneet, sillä äiti eli Antin-Liisa, joksi häntä nimitettiin, on heille aina heidän pienet tarpeensa työllään hankkinut niin kauan kuin hän terveenä oli, ja niin hän vielä nytkin on toimittanut heille heidän joulutarpeensa. Jaksaako hän enää muuta — sitä on vaikea päättää, sillä heikolta sairas äiti näytti, kun hän luoden raukean katseen tyttöseensä, joka kievarista palasi, sanoi:
»Joudu, Hely, ottamaan takki yllesi! Iiri pieneni, kiirehdi sinäkin, jotta pääsette penkkiin, ennenkuin ahdinko tulee. Hely, ota sukkanauhani ja sido se vyötäröillesi, että takki paremmin sinua lämmittää.»
Lapset tekivät, kuten äiti käski. Ennenkuin läksivät, juoksi Iiri vielä hyväilemään äitiänsä sekä peittämään rahilla nukkuvaa pikku Marttia, ja sitte he menivät kirkolle. Kun kirkkoon ennättivät, oli se vielä melkein tyhjä. Ihana valovirta tulvaili heitä vastaan, ja pienet enkelinkuvat alttaritaulussa näyttivät suloisemmilta kuin milloinkaan. Lapsista tuntui, ikäänkuin he ensi kerran olisivat nähneet nuo enkelit. He pyrkivät aina lähemmäksi, ja vihdoin olivat ihan alttarin kohdalla. Hely tahtoi osottaa sormellaan enkelinkuvaa, joka hänen mielestään oli suloisin, mutta eipä sormet tulleetkaan näkyviin, sillä hihat olivat niin pitkät, että kätkivät kokonaan pienet kätöset. Lapsukaiset olivat aivan unhottaneet, että kirkonmenot kohta alettaisiin, mutta lukkari, joka juuri kulki heidän ohitsensa, käski heitä menemään penkkiin. Hely katsoi taaksensa ja hämmästyen, nähdessään kirkon penkit täynnä väkeä, tarttui hän Iirin käteen ja veti häntä muassaan läheiseen penkkiin, joka vielä näkyi olevan tyhjä. He menivät ihan penkin perälle, jotta eivät olisi kenenkään tiellä, mutta kauan eivät siinä istuneetkaan, ennenkuin muhkea, ketunnahkaiseen turkkiin puettu rouva ja lihava herra sekä nuori tyttö ja kadetti astuivat penkkiin. Viimeksi mainitut olivat siinä iässä, jolloin lapsuuden ajasta juuri on tultu nuoruuden ikään. Nämä henkilöt, jotka tässä esitämme, ovat Eversti — niin miksikä häntä nimittäisin? Yhteinen kansa sanoi häntä Kartanon everstiksi, mutta jos hänen nimeään, kysyi esimerkiksi joltakin kyytipojalta, niin tämä kynsien korvantaustaan vastasi: »En sitä nyt muista, on se oikein aatelia.» Koska tuo nyt on varma, että nimi on aatelinen, mutta ettemme siitä selvää saa, niin päätämme nimittää häntä Aateliksi.
Everstinna Aateli, joka istui lähinnä pienokaisia, vilkaisi aina välimmiten sivulleen ja veti turkkinsa paremmin ympärillensä, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että sen silkkipäällys olisi tarttunut Iirin karkeaan takkiin. Iiri huomasi, että hän ja sisarensa olivat liikana kaluna näitten ylhäisten penkissä ja koetti syrjääntyä penkin perään niin kauas kuin suinkin saattoi. Mutta kun ruvettiin veisaamaan, silloin lapset kokonaan unhottivat nuo mahtavat penkissä olijat ja veisasivat kirkkaalla äänellä äitinsä virsikirjasta:
»Ah Jeesuinen minun Herraisen', tule minun sydämeni karsinaiseen».