Everstinna kuuli lasten kauniit äänet ja katsahti vielä kerran sivulleen ja sitte alttaritaulun enkelinkuviin — mitä katsoi hän? — Vertailiko hän noita pieniä eläviä kasvoja taulun enkeleihin?
Kirkonmenojen loputtua, kun kirkosta lähdettiin ja everstinna lapsineen juuri astui rekeensä, menivät penkissä istuneet pienokaiset heidän sivutsensa.
»Mamma, näittekö noita lapsia? Erittäin sievät muodot. Vahinko, että olivat noin epä-esteettisessä puvussa.»
»Hm, Aksel hyvä, talonpoikaislapsia — köyhiä, mitäpä noista — kuka heitä katseli — hm — kauniita tosiaan! Heikki, kääri peite paremmin röökinän jalkojen ympäri! Onko eversti jo reessään?»
»On kyllä», vastasi Heikki palvelija.
»Aja sitte. Tyhmät nuo lapset, tunkeutuivat meidän penkkiimme. Olen aina tahtonut, että meillä olisi lukko penkissämme, mutta papistot ja isännät, tuommoiset mokomat, panivat vastaan, ja siihen nyt saa tyytyä. Gösta on aina niin liiaksi hyvä; tietysti hän, jolla on relatsionit — suurisukuiset tuttavat ja sukulaiset — olisi tuon saanut käymään päinsä, mutta hän ei ottanut asiaan kiinni oikein voimakkaasti; häneltä puuttuu energiaa.»
»Mitäpä se sitte, vaikka siinä talonpoikaislapset istuivatkin», sanoi neiti Aateli, »ei se mielestäni ollenkaan meitä haitannut, tuollaiset pikku sirkat.»
»Oh, Lilli, orpanasi Arvon mielipiteet», virkkoi Aksel. »Arvo saattaa kyllä olla hyvä poika, mutta ellei hän olisi sukukartanon perillinen, luulen, ettei pikku sisareni noin hänen mielipiteitään matkisi.»
»Siitä minä en huoli, että hän on sukukartanon perillinen, mutta hän on kovin kaunis ja tanssii oikein mainiosti, kun vain tahtoo. Mutta hän on välistä niin ilkeä, ettei viitsi, ja senpä vuoksi minä äärettömän mielelläni tahtoisin tanssia juuri hänen kanssaan.»
»Aksel kulta! Mene, poikani, papan kuskipenkille; reki kulkee niin raskaasti, että pelkään hevosilla olevan liiaksi kuormaa.»