Matamin ja muorin jutellessa oli aika kulunut pikaisesti, ja nyt he näkivät jo edessään Renkalan suuren kivinavetan. »Minä kierrän tästä vain navetan kujasta taloon», sanoi muori, »mutta menkää te tuolta isosta portista.»
»Ei sillä väliä ole, vaikka tästäkin menisin, mutta saatanhan sentään tuoltakin —» Matamin päähän juolahti taas ajatus: »En huolikaan, menen vain isosta portista, mitä sitä tarvitsee nöyränä kulkea takakujista — emme me hänen kirjoissaan ole, emme ole velkaa hänelle emmekä muille.» Ja matami meni kuin menikin isosta portista.
Pihalla oli Renkala. Hän seisoi siinä kädet taskussa katsellen kohti taivasta, joka näkyi vetäytyvän synkkiin pilviin, mutta samassa läheni matami sanoen: »Hyvää päivää, isäntä, terveisiä meidän mäeltä.»
»Jumal'antakoon! Käykää sisälle, saamme kohta myrskyilman. Väkeni on pellolla leikkaamassa, mutta pian kyllä heidän täytynee tulla sieltä pois.»
»Kyllä kai, näyttää siltä, kuin rupeaisi Herran voima käymään». Tupaan tultiin. Matami lausui emännälle, joka istui tuvan perällä: »Onhan emäntä kotona; hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä! Kuinka täällä jaksetaan?»
»Kiitoksia kysymästänne», vastasi emäntä, »aina hiljakseen vain.
Istukaa.»
»Kiitoksia!»
»Kuules, akka, pane pannu tulelle.»
Emäntä meni halustakin, sillä kahvi se hänen parastansa oli. Siihen hän aina turvasi, kun miehen ylivalta talossa hänelle liika raskaaksi kävi.
Jäätyänsä isännän kanssa kahden kysyi matami: »Miten Iiri nyt jaksaa?
Hupaista olisi nähdä Liisan likkaa.»