»Mikäpä häntä vaivaisi?» sanoi isäntä ynseästi. »Ruokaa on ja vaatteita ruumiin verhoksi — mitä tuommoinen orpo muuta tarvitsee.»
»Minusta orpo juuri tarvitsee paljonkin muuta», sanoi matami.
»Mitä maar! Jota tarvitsee, sitä hän saakin. Hänelle annetaan työtä semmoista, jota hän jaksaa tehdä, se on hänelle hyvä, ja jos kuritusta kaipaa, niin kyllä hän sitäkin saa. Ettekö luule vai? — hihi hii.»
»Missä hän on nyt, tuo lapsi?»
»Paimenessa on. Siellä hän on paikallaan; ei hänestä täällä kotona vielä apua ole.»
Paimenessa, Renkalan synkissä metsissä, pieni yksitoistavuotias Iiri — matamin sydäntä oikein kouristi hänen tuota ajatellessaan. Hänen huulillansa oli juuri kova nuhdesaarna, joka kuitenkin jäi pitämättä, sillä nyt löi salama niin, että koko tupa oli ikäänkuin tulessa, ja rakeita pomppaili vasten akkunoita, jotta ruudut ratisivat. Väki tuli juosten pellolta pois; naiset olivat nostaneet päällimmäisen hameensa hupuksi päähänsä, ja niin riensivät he sitte kotiin renkituvan suojaan.
Emäntä tuli sisälle, tuoden kahvipannua, ja samassa myöskin Eveliina, talon ylpeä tytär, astui tupaan; hänellä oli nisuleipäkori ja kahvikupit tarjottimella, jonka hän laski pöydälle. Hän tervehti matamia, sanoen: »Tulin aivan märäksi, mutta en tässä Herran ilmassa saattanut mennä luhdista toisia vaatteita ylleni muuttamaan, ja tuleehan lämmin, kun kahvia juodaan.»
»Niin, mikäpäs meidän hätänä täällä, mutta Iiri raukka, joka metsässä on tässä kamalassa ilmassa» —
»Kyllä ne paimenet saavat ilmoja koetella, eikä tuo niin pahalta metsässä tunnu, pääseepä hän puun suojaan», vastasi Eveliina.
»Eveliina, tule tarjoamaan kahvia, olen jo kaatanut.»