»Tulen neuvottanne toimeen. Hyvästi.»
Lukkarin matami läksi pois, mutta ajatteli kävellessään kotiin päin, että hän kyllä tietäisi, mitä tekisi, jos nuo lapset nyt vasta olisivat huutokaupalla. Vaikkei ukko mitään puhuisikaan, vaan olisi tuollainen tuppisuu kuin onkin, niin päättäisi hän, matami, vain omin päinsä — ja silloin olisi Iiri kuten hänen oma lapsensa, hänen oma tyttö-vainajansa — ja hyvä hänen sitte olisi oltava. Mutta eihän se ajattelemisesta nyt enää parantunut —
»Ja mihinkä se tyttö nyt on joutunut tässä kovassa ilmassa?»
Näin tuumaili matami yhäti samaa asiaa, kunnes ennätti kotiin.
VIIDES LUKU
Iiri oli mennyt karjalauman kanssa metsään viiden aikaan aamulla. Hänellä oli pieni piimäputina sekä kalaa ja leipää mukana. Iirin oli kovin uni, kun hänet herätettiin, mutta kun hän kerran oli saanut vaaterepaleet yllensä ja unen silmistään hierotuksi, niin oli hänen mielestänsä taas hauskaakin lähteä metsään. Taivas oli kirkkaan sininen ja linnut lauloivat ilosäveleitään; kuusten raskaissa oksissa kastehelmet kimaltelivat, ja kaikki tuo omituisesti vaikutti Iiriin. Ei hän tietänyt, mistä se tuli, mutta hänen sydämensä tuntui vain niin keveältä tässä suuressa Tapiolan salissa, että hänenkin täytyi laulaa, vaikkei äänensä erittäin iloiselta kuulunut:
Hoi, hoi, Rusko ja Kirjo!
Hoi la la laa lilu laa laa laa.
Metsässä orpokin riemuita saa!
Hoi, hoi, karjani metsään!
Hoi la la laa lilu laa laa laa.
Linnut ne vapaina laulella saa!
Voi, voi, äitini luokse
Läksisin vain! Lilu laa laa laa.
Häntä en mailmassa nähdä saa.
Hoi, hoi, lammelle karja!
Mustike hoi! Jo nyt menkää vaan!
Rannalla kukkia poimia saan.