Emäntä huokasi. »Mistäpä minä heitä kieltäisin? Eveliina tekee, miten itse tahtoo. Jollei isä anna tarpeeksi hänelle, niin kyllä hän aina keinon keksii, millä saa.»
»Niin, enkö sitä arvannut! Totuus, emäntä hyvä, totuus on aina paras. Jos itse pysyisitte totuudessa ja kasvattaisitte lapsianne totuuteen, niin vähitellen miehennekin antaisi teille ja lapsillenne enemmän valtaa.»
»Eihän meillä ole kaikki niin kuin olla pitäisi», sanoi emäntä huoaten, »mutta mikäpä sitä nyt enää auttaa, asiat ovat kuten ovat; se meidän on aina ollut niin kovanlainen, se siinä syynä.» Enempää ei matami ja emäntä ennättäneet haastella keskenään, kun jo kuului lehmänkellojen ääni ja karja tuli kotiin.
»Kas kuinka aikaiselta lehmät tulivat kotia», sanoi matami. »Lieneekö kello vielä kuusikaan?»
»Kuuden vaiheilla ehkä on. Pahan ilman takia kai nekin suojaa hakevat.»
»Nyt saan nähdä Iiri parankin —»
Tuskin oli matami sanansa sanonut, ennenkuin Eveliina tuli sisälle ja kertoi, että karja oli kotona, mutta ettei Iiri ollut mukana. »Tytöstä ei niin väliä ole», jatkoi Eveliina, »kyllä kai hän tulee, mihinkä lienee mennyt, ehkä niityn latoon suojaan, — mutta iso Ruskanenkin on poissa. Jahka nyt sade taukoo, täytyy meidän mennä hakemaan lehmää; pilvet näkyvät käyvän ohuemmiksi.»
»Hakekaa nyt vain se lapsi!» huudahti matami. »Sehän hirmuista, että tytön on täytynyt olla siellä yksin — salama on ehkä hänet kuoliaaksi lyönyt. Voi lapsi parkaa!»
»Miksi ei matami huutanut häntä silloin, kun kaupalla oli — saisitte nyt mielin määrin häntä lellitellä», virkkoi Eveliina.
»Niin, miksikä en sitä tehnyt? — Mutta nythän ilma jo selkenee ja minunkin täytyy lähteä, ennenkuin taas uudestaan sade tulee. Hyvästi, emäntä! Hyvästi, Eveliina, älä ole orvolle ylpeä.»