»Olisivat piesseet oikein pahanpäiväisesti, ettei minun sitä tarvitsisi tehdä. Tule nyt hakemaan Ruskasta! Kyllä sitte saat palkkasi, jahka tästä joudutaan. Luulet kai, että sinua metsään makaamaan ruokitaan — häh? — Niinkö luulet?»
Iiri ei vastannut mitään, vaan palasi niin märkänä kuin oli takaisin metsään ja ohjasi seuralaisensa siihen paikkaan, jossa lehmät olivat olleet silloin, kuin hän nukkui. Juuri kun he ennättivät paikalle, kuulivat he ilokseen lehmän ammunnan. Iso Ruskanen makasi aivan tyytyväisenä suuren hongen suojassa, ja vieläpä oli sillä pikkuinen Ruskanen vieressään. Siinä siis oli syy, miksikä ei Ruskanen voinut seurata kumppaneitaan metsästä pois. Tästä kaksinkertaisesta löydöstä ihastuneina palasivat Renkalaiset kotiin, ajaen Ruskasta edellään, ja eräs miehistä kantoi vasikkaa. Ei kukaan nyt muistanut Iiriä toruakaan, vaan rauhassa sai hän klapsuttaa märkänä kotiin, eikä kukaan hänelle kotiin tultua kuivia vaatteita antanut.
Myöhäisempään, kun talon palvelusväki söi illallistansa, meni Iirikin syömään, mutta ei ruoka oikein maittanut, hän ajatteli vain lakkaamatta: »Mikä rangaistus minulle nyt tulleekaan?» Kun Eveliina samassa tuli tupaan ja käski Iiriä viemään aitan avainta emännän kamarin naulaan, vei tyttö sen aivan hajamielisenä kamarin kaappiin ja palasi jälleen väentupaan. Mutta hetken perästä isäntä taas kyseli avainta, kun sitä ei näkynyt seinässä. Eveliina raotti tuvan ovea, huutaen äreästi: »Iiri, mihinkä aitan avaimen panit?»
»Minäkö? Niin, mihinkä sen panin — voi, mihinkä minun se piti paneman?
— Kun en nyt muista.»
»He, kamarin naulaan, hae oitis, isäntä kysyy sitä.»
»Voi, voi, kun en nyt muista mitään!»
Iiri haki, ja Eveliina sekä piiat. Isäntä näytti nyrkkiään Iirille, sanoen: »Kyllä sinun vielä opetan muistamaan.»
Avainta ei vain löydetty, vaikka sitä kovin haettiin. Emäntä etsi myöskin, vaivihkaa vain; hän kyllä muisti Iirin käyneen kamarissa, mutta ei pannut tähdelle, mitä hän siellä teki. Vihdoin, kun kaikki jo olivat menneet maata ja emäntä haki tulitikkulaatikkoa kaapistaan, näki hän kaapin perällä aitan avaimen. Eipä kuitenkaan kukaan mennyt Iirille lohdutukseksi sanomaan, että avain oli löydetty.
Iiri, kuten muutkin, meni levolle, mutta lepoa hän ei saanut. Kun kaikki jo nukkuivat, oli hän vielä valveilla. Hänen oli ylen kuuma, päätänsä poltti kummasti, huone tuntui ahtaalta, tuskin hän saattoi hengittää — hän näki aina isännän ja hänen nyrkkinsä sekä Eveliinan komean ja ylpeän muodon — mutta tuolla ulkona — siellä oli niin hiljaista ja avaraa! Täysikuu valaisi ystävällisesti ja kutsuvasti, tähdet tuikkailivat viitaten häntä huoneesta pois. Iiri nousi vuoteeltaan, puki vähän yllensä ja hiipi hiljaa ovesta ulos. Hänen poskensa hehkuivat ja hänen silmissään paloi outo tuli. Hän katseli vähän ympärilleen, mutta katse ei ollut tavallinen. Kuvastuiko siinä kivunhoure vaiko mielenhairaus, — sen ainoastaan lääkäri olisi kyennyt päättämään. Iltayön hiljaisuus vallitsi talossa, mutta etäältä metsästä päin kuului silloin tällöin koiran haukunta ja väliin myöskin kotiin palaavien metsästäjien jahtitorven ääni. Lähempää kuului yksinäisen linnun raksutus, varmaankin sieltä lammen rannalta, jossa Iiri päivällä oli kukkia poiminut. Sinnepäin tyttö nyt riensi. Hän kiirehti ikäänkuin käskyä totellen. Lammelle ennätettyänsä hän istui rannalla olevalle kivelle. Tyynenä kuten peili oli lampi, sen pinnalla kuvasteli tähtiä tuhansittain, ne ystävällisesti iskivät silmää Iirille — äitiköhän niistä katseli? — »Äitini luokse lähtisin jo», huokasi lapsi ja alkoi surullisella äänellä laulaa:
»Äiti, eikö kultamaassa, johon päärlyportit vie, seurueessa enkelitten sijaa Iirillekin lie? Onhan sijaa — onhan sijaa seurueessa enkelitten.»