Lukkari ajoi pihaan, ja rattailta hyppäsi vilkkaannäköinen viisitoistavuotias poika.
»Terve tultuanne, ukkoseni ja sinä Pekko poika! Menesty ja vartu tässä uudessa kodissasi, siksi kuin Herra sinulle oman kodin suo! Katso, tuossa on sinun kamarisi» — matami aukaisi porstuakamarin oven — »tänne saat panna kapineesi. Tuossa on avain piirongin laatikkoihin.»
Kun Pekko oli saanut kaikki sisään kannetuksi, kutsui matami häntä ja lukkaria päivälliselle, lausuen: »Kyllä maar nyt ruoka maistuu, kun koko päivän olette rattailla täristäneet. Iiri ja minä olemme jo syöneet päivällistä. Tyttö on jo sitte ollut lukemassakin pappilassa.»
»Niin, kello onkin jo neljä», sanoi lukkari, »kyllä mekin matkalla söimme, mutta maistuu se täällä kotona nyt sentään taas. Syödään, Pekko.»
Pekko kiitti ja kävi ruoalle. Matami käski Iiriä sanomaan Leena piialle, että hän keittäisi kahvia, ja Iirin mentyä kysyi Pekko: »Kuka tuo tyttö on?»
»Hyvänen aika! Etkö sinä ele vielä puhunut Pekolle Iiristä? — Hän on meidän ottotyttömme ja tulee olemaan kuten oma lapsemme meillä.»
»Ei minua ole esitetty hänelle», virkkoi Pekko, joka oli tottunut kaupungin tapoihin.
»Esitetty? — Mitä esitetty?» — kysyi matami ihmeissään, mutta samassa tuli Iiri sisälle ja Pekko meni suoraan hänen luoksensa, sanoen: »Nimeni on Pekko Salmi, minä kuulin, että olet setäni ja tätini kasvatti.» Iiri kumarsi ja katsoi vähän ujostellen vierasta poikaa.
»Tuoko se nyt oli esittämistä? — Hm — tässä, Pekko, minä siis esitän sinulle kermavohveleita; ethän sinä ole näitä tämmöisiä ennen missään nähnyt, vai kuinka?»
»En ole», vastasi Pekko, mutta maistaessaan matamin tarjoamia herkkusia sanoi hän niitten olevan kovin hyviä.