»Minun on kovin uni», sanoi Lilli, »en jaksa syödä muuta kuin vähäsen vain, pienen voileivän ja ehkä vähän piirakkaa ja kupillisen suklaatia. Mari, kaada kupillinen!»
»Rovasti piti kauniin saarnan tänään», sanoi eversti.
»Kyllä», huokasi everstinna, »hän puhui hyvin kauniisti Jumalan rakkaudesta ja Vapahtajan syntymisestä sekä kehoitti ihmisiä rakastamaan toisiansa, mutta Jumala paratkoon, lähimmäisenrakkautta näkee sangen vähän!»
»Kirkossa oli äärettömän paljo väkeä», virkkoi Aksel. »Oikein koomillista täällä maalla katsella kirkkokansaa. Tosiaan häiritsevää on, kun näkee kaikenmoisia vaatetuksia ikäänkuin naamiohuveissa. Nuo pienet kauniit tyttöset, jotka olivat eksyneet meidän penkkiimme, nekin esiintyivät äitinsä taikka muorinsa takissa.»
»Niin, Gösta hyvä», sanoi everstinna, »kun ei meillä ole lukkoa penkissämme, niin sepä siitä nyt on seurauksena, että saamme istua kaikenlaisten kerjäläisten kanssa samassa penkissä».
»Hm, oletko kuullut, miten muinaisen maaherran kävi, kun tahtoi penkin ainoastaan omaa perhettänsä varten?»
»No miten?»
»Kaupungin lääkäri, joka näki penkissä olevan tilaa, vaati maaherraa laskemaan häntäkin penkkiin, mutta maaherra tästä suuttuneena kutsutti kotiintultuansa lääkärin luokseen ja nuhteli häntä, sanoen: 'Kuinka uskallatte tehdä vasten minun mieltäni? Ettekö tiedä, että yksi ainoa rivi kynästäni saattaa viedä teiltä viran?' Mutta lääkäri, joka oli ammatissaan erinomaisen taitava ja tiesi, että häntä maaherrakin väliin välttämättömästi tarvitsi, vastasi ihan levollisesti: 'Ja ainoastaan sana minun kynästäni saattaa viedä teiltä hengen'. Eikä siellä sitte pantukaan enää penkkiä lukkoon.»
»Olipa hän viisas mies, tuo lääkäri, hänestä minä oikein olisin pitänyt», virkkoi Lilli.
»Uh, raaka hän oli», vastasi everstinna.