»Itse minä ohjat pidän», sanoi matami.
Hetken päästä Iiri palasi Seppälästä. Martti saattoi häntä lukkarille ja istui sitte pihapenkillä, kunnes näki Iirin, matamin ja Pekon lähtevän. Heidän mentyänsä hän läksi huoaten kestikievariin kyytipojantoimiansa jatkamaan. Martti, joka tavallisesti oli tyytyväinen maailman menoihin, tunsi nyt vähän kaipausta, sillä Iiri oli aina ollut hellätuntoinen häntä kohtaan.
Iirin ei ollut ikävä, sillä hän pääsi kouluun, ja sinneppä hän niin hartaasti halasikin, ettei hän mitään vaikeuksia eikä ikäviä muistanut. Pekko hänelle sitäpaitsi matkalla aina näytti uusia esineitä, joita Iiri, joka ei ollenkaan ollut kotirajoja ulompana käynyt, uteliaasti katseli.
Kun Pälkäneelle tultiin ja ennätettiin Taustin mäelle, jolta näkyy ihana Pälkänevesi monilukuisine saarineen, silloin Iiri huusi: »Pekko, Pekko, onko maailmassa kauniimpaa?»
Kysymykseen ei Pekko vastannut, hän sanoi vain: »Niin, eikö olekin kaunista! Ja tuossa metsässä, tuossa oikealla puolellamme on se paikka, jossa peipponen ilmaiseksi laulaa — etkö muista? — Aavasaksan pelissä, jota pelasimme, siinähän sanotaan, että saamme kuulla peipposen laulua ilmaiseksi Pälkäneen metsässä; ja se metsä on juuri tuo sama, sitä nimitetään Syrjänharjuksi.»
»Saan minä kuulla peipposen laulua Kartanon haassa ja Renkalan metsässä ja joka metsässä.»
»Niin, mutta näetkös, tämä metsä mainittiin siinä juuri kauneutensa takia; se on niin kaunis, että sitä kyllä sopii ihmisille huomauttaa.»
»Ja tuo niemi ja tuo punainen talo! Voi kunpa saisi asua siellä! Mikä talo se onkaan?»
»Se on Kuulialan kartano», vastasi Pekko, »ja näes, tuossa on pappila, tuolla. Tuossa on vanha kirkko, ja tuolla edempänä, kohta tulemme sinne asti, on uudempi kirkko. Tuo noin, katso vain, eikö ole kaunis?»
»Mikä tuo suuri järvi on?»