Samassa kuului ratasten jyrinää, ja Pekko ajoi pihaan. Kyytimies kantoi hänen matkatavaransa sisälle. Pekko maksoi kyydin ja riensi tervehtimään omaisiaan.
Ensimmäinen asia, joka Pekolle kerrottiin, oli se, ettei Iiri päässyt opettajattareksi.
»Mitäpä sillä väliä on», vastasi Pekko, »ei Iiri sentään kodittomaksi jää. Renkala on kaiketi käynyt yhä ylpeämmäksi nyt, kun hänen tyttärensä on kihloissa rikkaan talon ainoan perillisen kanssa. Olette kai kuulleet siitä? —»
»Emme», vastasi matami. »Mistä sinä sen tiedät?»
»Kyytimieheni kertoi, että kihlajaiset nykyään ovat olleet», sanoi
Pekko.
»Mistä sulhanen on?» kysyi Iiri.
»Naapuripitäjästä, mutta sanotaan hänen ryyppäävän.»
»Soo, soo! Isäntä ryyppää ja emäntä juo kahvia — semmoistako elämää siitä tulee. En usko, että Eveliina erittäin työtä tekee, jahka hän omaan valtaansa pääsee. Kyllä isän komennon alla täytyy tehdä, mutta — niin, saadaanpa nähdä —»
Matami lähti päivällisen toimiin, ja Pekko koetti Iiriä ilahuttaa kertomalla hänelle Helsingin uutisia sekä miten hän oli tyytyväinen oloonsa siellä. Lapsellinen turhamaisuus, joka Pekossa ennen ilmaantui, oli jo paljon hivunut hänestä pois, mutta vieläkin hän pukeutui suurimmalla tarkkuudella, ja ruskeat kiharat, jotka varjostivat hänen otsaansa, olivat tavallisesti aivan säännöllisissä kiemuroissa. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan muistanut, että matkalla vaatteet olivat käyneet pölyisiksi sekä että kiharat otsalla olivat sekapörrössä. Hän vain kuvaili Iirille elämää lukkarilla kaikkein hauskimmaksi, sanoen: »Tämä pieni koti on kovin herttainen, kun sinä olet täällä, mutta sinua välttämättömästi tarvitaan, en minä muuten täällä viihtyisi.»
»Kuinka niin sanot? Ovathan setä ja täti kovin herttaisia ihmisiä; miksi et heidän kanssaan viihtyisi?»