»Hm — no niin, kaikki yhdessä olette hyvä kokonaisuus — mutta sinun luoksesi aina hartahimmasti halajan.»
Katossa riippui pieni soma häkki, jossa viheriävarpunen liverteli. Pekko oli jo Hämeenlinnan koulussa ollessaan sen pyytänyt Aulangon metsästä. Hän meni häkin luo ja pisti sen rautaristikkojen väliin sokeripalasen, jota kesytetty varpunen heti tuli nokkimaan. »Tipu, tipu, minun oma kotiystäväni!» sanoi Pekko. Sitten hän istui harmonion ääreen, ruveten soittamaan ja laulamaan runoilija Franzénin tekemää laulua:
»Mä asun mökkisessä vaan, ei oo se suuri ko'oltaan, ei loistoisa, tok' elän siellä mä aina, aina ilomiellä.
Siell' mull' on kultaa kalliimpi
mun pieni laululintuni.
Hän livertelee sulosuulla;
ah herttaista on häntä kuulla!
Hän ompi sievä pienoinen, kuin tuuli, vilkas, hienoinen. Ei häll' oo puku monenlainen, vain sulkaverho ihanainen.»
»Laulusi oli kaunis», sanoi Iiri, »mutta vahinko vain, ettei lintusi sitä ymmärrä».
Portti narahti ja Iiri katsoi ulos. »Pappilan Hanna tulee, mitä asiaa hänellä lienee? Täytyy mennä kuulemaan.»
Iiri meni kyökkiin. Hanna seisoi ovensuussa ja niiasi. »Hyvää päivää,
Hanna, tule istumaan», sanoi Iiri. »Mitä pappilasta kuuluu?»
»Rovasti pyysi neitiä tulemaan pappilaan ja käski vielä sanoa, että hänellä olisi teille tärkeitä asioita.»
»Vai niin, nytkö kohta hän minua tahtoo tulemaan?»