"Mikä muu äitiä vaivaa, kuin keltatauti? Sanokaa suoraan, että tiedän, kauanko voimme toivoa saavamme hänet pitää."
Tohtori katseli tyttöä, joka näytti hänestä liian nuorelta kovaa sanomaa kuulemaan, ja ravisti päätään.
"En minä itke, sanokaa rohkeasti vain", sanoi tyttö, mutta kyyneleitä vieri kuitenkin hiljaa hänen silmistään. "Sanokaa, kyllä minä tiedän, että äitini näen tuolla ylhäällä taas vähän ajan perästä."
Tänään, oltuaan ensi kerran Herran pöydän ääressä, oli Eevin usko vakaa ja luottamus luja, vaan tulisiko se aina sellaisena pysymään?…
Tohtori katsoi tytön vakavaa muotoa ja vastasi: "Hänen keuhkonsa ovat loppuun kuluneet, ikänsä ei ole pitkä; mutta päivä ja hetki, jolloin elonlanka katkeaa, on meille kuitenkin tietämätön."
Eevi kalpeni, vaan meni vakaana, sanaakaan sanomatta jälleen äitinsä kammariin ja istahti äidin vuoteen ääreen.
Tohtori läksi pois, mutta lupasi jälleen muutaman päivän päästä tulla katsomaan sairasta.
Päiviä ja viikkoja kului, lääkäri tuli ja meni, Reeta nautti rohtoja, mutta voimat vähenivät yhä.
Naapurit kävivät ystävällisesti häntä katsomassa, ehkä liiankin usein. Suntion Maiju ja Mattilan Taava tulivat eräänä päivänä, ja kun sairaan luo pääsivät, kysyi Taava:
"Kuinka nyt jaksat, etkö ole parempi?"