Hiljan luettua kirjeen, huudahti paroni: »Tämä on mahdotonta!»
»Herman, mitä sanot! Miksi olisi tämä mahdotonta? Eikö minun ole velvollisuuteni mennä kuolevaa äitiäni katsomaan, koska hän sitä hartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tämän toivon täyttää?»
»Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni — sen pitäisi olla sinulle tärkeämpää, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotiin.»
»Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi omaatuntoani vastaan, mutta tässä — Herman! Sydämmessäni tunnen, että nyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole mitään syytä estää lähtöäni.»
»Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä kuulemasta.»
»Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö menemästä.»
»Noh, älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että minun vaimoni ei sovi olla piparkakunleipojan hoitajana. Jos olisin tietänyt tahtovasi siksi, silloin et ikänä olisi vaimonani ollut. Kenraalinna, Simssin kasvattitytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan tyttö. Kaikki täällä sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö nyt, että se on varsin sopimatonta.»
Paronin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt hän lausui: »Oh, te vapaasukuiset! Kovin te olette turhuuden ja ylpeyden kahleissa!» Sitte hän meni sisälle huoneisiinsa eikä enää maininnut mitään koko matkastansa.
Paroni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan nyt rupeavan itkemään ja rukoilemaan häntä. Mutta siinä hän pettyi, sillä Hilja oli varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen loistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka hän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän. Välistä hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta iltapuolella hän näytti jo varsin tyytyväiseltä.
Paroni katseli tarkastellen Hiljaa. Hän huomasi, että Hiljassa oli muutos tapahtunut, ja ajatteli: »Hän on viisas nainen; kyllä kaikki hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme.»