Ukkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, niin että virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa myrskyilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista sisälle. Hän seisautti hevosensa, astui maahan rattailta ja maksoi kyytimiehensä; sitte hän otti vähäisen matkalaukun ja kantoi sitä toisella kädellään, ja toisessa oli hänellä sateenvarjo, joka oli likomärkä. Niin varustettuna hän poikkesi erääseen taloon ja kiipesi sitte portaita myöden talon ylikertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä kuului ääni, joka sanoi:
»Kuka nyt tämmöisessä rankkailmassa liikkeellä on?» Ovi aukeni, ja kun tulija astui sisälle, sanoi hän:
»Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?»
»En, vai kuinka? No olette maarin Hilja — paronitar — no Jumalan kiitos! Nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen.»
»Onko äitini kovin huono?» kysyi Hilja kiiruusti.
»Huono kyllä», sanoi Tiina, »ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte erittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä.»
»Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi, etten häntä saanut tavata! Tiina hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita siksi kuin omani kuivavat, että minä pian saisin mennä äitiäni syleilemään.»
»Aivan halusta», vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista muutamat olivat Hiljan äidin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin olisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatetuksessa.
Tiina oli Hiljan äidin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon ja Hiljan kasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden asunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle Hilja nyt sanoi:
»Tiina hyvä, te ette saa kenellekään ilmoittaa, että minä olen täällä. Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään vaatekomeroon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se onkin, mutta — älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en kysymykseenne kuitenkaan vastausta antaisi. Sen vain sanon, että jollen niin tekisi, en myöskään voisi olla täällä.»