'Oi veljeni', lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä perhettä, jolta sivistystä olen saanut; mutta äitiäni, jonka lapsi olen, ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Äitini kieltä minä koetan sivistyttää, sillä silloin voin myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia. Me, jotka olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet — me olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitimme lapsista ja heidän jälkeläisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä, silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin, veljeni, on ajatukseni, ja näin olen tekevä niin kauan kuin veri suonissani juoksee, ja toivon, että Jumala on työlleni siunauksen antava!'
'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi.»
Suomalaisuutta halveksivaan neitiin kääntyen lisäsi paronitar: »Neiti, te joka tässä äsken suomalaisuutta harrastavia moititte — onko teille selvä, kumpi näistä lapsista teki oikein?»
Neiti punastui ja rupesi kumppaniensa kanssa säpisemään ranskankieltä sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi mennä. Eno, joka tarkasti oli kuunnellut koko ajan, kun paronitar satuansa kertoi, läheni nyt akkunaa, sanoen: »Kuka on se nainen, joka noin suoraan lausui, mitä Suomea rakastavan sydän ajattelee?»
Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. »Hilja», huudahti eno ja istui sitte pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja kysyin:
»Tunteeko eno paronittaren?»
»Tunnen», vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi jäi ikäänkuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden salissa, ja minä kerroin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat. Eno pyyhkieli salaa muutamia kyyneleitä silmistänsä, mutta minä näin sen kuitenkin ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli. En kysynyt sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata. Minä mainitsin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä että hän oli kutsunut minua puoli seitsemän ajaksi salmen rannalle.
Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: »Kello on jo kuusi; ollaan täällä niin kauan, että he ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska jo olen hänelle vanhastaan tuttu.»
Kello seitsemän läksimme kotiin, ja silloin olivat täti ja paronitar jo menneet. Me lähdimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä kalliolla. Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen päälle laskettu teekupit, sokerit sekä leivät, ja kiiltävä teekeittiö seisoi kalliolla suhisten ja poristen.
Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa tulevan, vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: »Paavo», mutta samassa, ikäänkuin hämmästyen omaa ääntänsä, hän punastui ja tuli kainosti enoa tervehtimään.